UHRIT JA SELVIYTYJÄT

Vihan pitkät jäljet -hanke järjesti maaliskuussa 2018 työpajan, jossa muun muassa pohdittiin uhriutta ja uhriutumista. Ne ymmärretään yleensä käsitteinä eri tavoin, ja jälkimmäiseen tavataan liittää negatiivisia mielleyhtymiä. Uhrien ja uhriutujien yhteydessä puhutaan myös selviytyjistä, ja niin menneisyyden kuin tämän päivänkin vihaisissa diskursseissa voidaan nähdä kaikkia näitä malleja. Mutta mikä tekee toisista uhreja tai uhriutujia ja toisista selviytyjiä?

Teen väitöskirjaa 1800-luvun lopun suomalaisten sanomalehtien suuttumusta ilmaisseista mielipidekirjoituksista, ja tutkimissani teksteissä voidaan selvästi nähdä niin uhreja ja uhriutujia kuin selviytyjiäkin. Tutkimuksessani erotan vihaa ilmaisevan tekstin ”vihapuheesta”, joka voi eskaloitua henkilökohtaisuuksiin menevistä solvauksista väkivallalla uhkailuun ja vainoamiseen. Vaikka vihapuhe oli ilmiönä olemassa jo kauan ennen 1800-lukua, se ei juurikaan näkynyt nykyisen somemaailman tapaan sanomalehtien mielipidepalstoilla, joissa sekä kirjoittajat itse että toimitus toteuttivat sensuuria. Sen sijaan vihaisia puheenvuoroja yleisön palstoilla kyllä esitettiin, epäkohdille etsittiin syntipukkeja ja asioita yleistettiin turhia empimättä.

1800-luvun lopun vahvasti politisoituneiden suomalaisten sanomalehtien mielipidekeskusteluissa ehkä tyypillisimmät vastakkainasettelut olivat suomenmieliset vastaan ruotsinmieliset sekä ”kansa” vastaan ”eliitti”. Toisinaan nämä vastakkainasettelut sekoittuivat, jolloin ruotsinmieliset nähtiin ”herroina”, jotka vastustavat suomen kieltä ja ”kansaa”.

suomenkielen_sortajat_mattimeikalainen18900111
”Jokaiselle ansionsa mukaan”. Matti Meikäläinen -huumorilehti 11.1.1890.

1800-luvun loppupuolella suomenkieliset ja -mieliset kokivat edelleen olevansa uhrin asemassa ja ruotsinmielisten sortamia, vaikka kielireskriptin antamisesta ja suomen kielen asettamisesta yhdenvertaiseen asemaan ruotsin kielen kanssa oli kulunut yli 30 vuotta. Suomenmieliset vaativat enemmän suomenkielistä palvelua ja ylipäätään tasa-arvoista kohtelua.

”Kansa” vastaan ”herrat” -keskustelussa näkyi maantieteellisen sijainnin merkitys – ”herrat” asuivat Helsingissä tai etelässä tai ainakin jossain kaupungissa. Toisaalta taas keskustelussa näkyi vastustus ylempiä kansankerroksia kohtaan. Ei pidä kuitenkaan sekoittaa tätä keskustelua työväen- tai naiskysymykseen, koska ”kansana” nähtiin enimmäkseen maaseudulla asuvat talonpojat, ei niinkään alempi kansanosa, saatikka naiset. Työväenlehdistö oli vasta syntymässä, eivätkä työläiset juurikaan kirjoittaneet lehtiin. Myöskään naisten enemmistö ei osallistunut vielä julkiseen keskusteluun, ei ainakaan sanomalehtien mielipideosastoilla. Eliitti ja ”herrat” olivat korkeassa asemassa olevia päättäjiä ja virkamiehiä.

Vihaisissa kirjoituksissa on käytössä tietynlainen retoriikka, jonka avulla pyritään herättämään tunteita kuulijassa. Esimerkiksi erään rautatietä Kajaaniin haluavan, myötätuntoa anovan kirjoituksen kerrotaan olevan ”kansan valitushuuto etelän herroille”. Toisaalta kirjoitus saattoi olla ironiseen tyyliin kirjoitettu ja suuttumusta lietsova. Eräs kirjoittaja valittaa lehdessä, että Oulun kaupoissa myyjät eivät osaa suomen kieltä, vaikka ruotsinkielisinä heidänhän pitäisi olla paljon viisaampia kuin ”tyhmien suomalaisten”. Siispä ”tyhmien suomalaisten” on puhuttava heille ruotsin kieltä.

Suomenmieliset osoittivat kuitenkin toivoa paremmasta ja uskoivat, että valtasuhteet kääntyisivät tulevaisuudessa. Esimerkiksi nimimerkki ”Yksi monen puolesta syvistä riveistä” kirjoittaa valtakunnallisesti ilmestyneessä vanhasuomalaisia tukeneessa Uudessa Suomettaressa vuonna 1895: ”Ruotsinmielisen virkamiesluokan tulee joko yhtyä Suomen kansan suureen enemmistöön, sulaa siihen kotonaan, tahikka he jäävät raskauttavana taakkana hidastuttamaan maamme omintakeista kehitystä, josta kerran saavat vastata. Mutta tulkoon vaan tämäkin taakka vielä muiden liiaksi edelleenkin kannettavaksi, kyllä suomalaisten voimat, monissa koettelemuksissa karaistut, senkin kestävät, ja meidän omintakeinen sivistyksemme on siitä huolimatta versova ja kantava kauniita hedelmiä.”

suoma_mattimeikalainen18950419
Suomalla on toivoa. Matti Meikäläinen -huumorilehti 19.4.1895.

Sen sijaan vastakkainasettelussa “kansa” vastaan “eliitti” ei toivoa juurikaan nähty, vaan kirjoituksilla pyrittiin ennemminkin hakemaan myötätuntoa. 1800-luvun lopun mielipidekeskusteluissa nähtiin usein, että ”herrat” olivat aina sortaneet “kansaa”, eikä tähän nähty tulevan mitään muutosta; näin on aina ollut ja on oleva. Esimerkiksi maakunnallisessa, yleissuomalaista linjaa kannattaneessa Karjalatar-lehdessä julkaistiin vuonna 1895 mielipidekirjoitus, jossa kaivattiin Kansallispankin haarakonttoria Itä-Suomeen. Lehden toimitus vastasi kirjoittajalle, että asiasta on kyllä kirjoitettu Karjalattaressa aiemminkin, mutta ei etelässä kuunnella maakuntalehteä: ”Karjalattaren ääni ei ulotu niin kauvas. Tässä lehdessä oli viime talvena samaa hanketta pyytävä pääkirjoitus, mutta sitä tietysti ei ole huomattu siellä, missä kansallisuutemme asiat on otettu omin ehdoin urakalle. Matkustakaa Helsinkiin! Kyllä siellä sitten punnitaan ja pohditaan mitä me täällä maan perukassa tarvitsemme.” Valtakunnallisessa nuorsuomalaisten Päivälehdessä julkaistu Rautatietä Kajaaniin puolustava ”kansan valitushuuto etelän herroille” -kirjoituskin tyytyy toteamaan: ”Te herrat valtamiehet siellä etelässä, jotka mielin määrin saatte sekä satama- että rantaratoja, te varmaankin tulette tätäkin pohjoisrataa vastustamaan…” Näistä kirjoituksista välittyy ärtyneisyyden lisäksi pettymystä ja katkeruutta, ehkä pelkoakin.

Näkisin, että uhri on suhteellisen neutraali käsite, mutta uhriutumisessa on sen sijaan negatiivinen pohjavire. Viime kädessä uhriutumisen määrittelevät ulkopuoliset ja se nähdään usein asioiden paisutteluna, mielipahaan tai vihaan paikalleen jäämisenä ja katkeruudessa vellomisena. Uhriutunut ei useinkaan näe toivoa asioiden muuttumisesta parempaan suuntaan, vaan hänen motiivinaan on hakea asialleen myötätuntoa. “Kansa” vastaan “eliitti” -tyyppinen retoriikka on edelleen ydinosa populistista politiikkaa ja keskustelua, jota käydään esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, Suomi24-tyyppisillä keskustelupalstoilla sekä ilmaisjakelulehtien tekstiviestipalstoilla. Esimerkkinä tästä voitaisiin mainita äänestämättä jättävä passiivinen kansalainen, joka kokee, ettei mikään kuitenkaan koskaan muutu paremmaksi, äänesti tai jätti äänestämättä. Nukkuvien puolueen kanssa korreloi myös huono-osaisuus ja köyhyys. Toinen esimerkki uhriutumisesta voisi olla #metoo-ilmiöön pettyneet ihmiset, jotka haluaisivat muutosta, mutta eivät näe, että mikään kuitenkaan lopulta muuttuu tai muuttuu liian hitaasti. Miksi siis edes yrittää muutosta?

Vastauksena esittämääni kysymykseen ”Mikä tekee toiset uhreiksi tai uhriutujiksi ja toiset selviytyjiksi?” esittäisin siis toivon tunteen, joka tähtää parempaan tulevaisuuteen. Mikäli toivoa ei ole, tulevaisuus nähdään samanlaisena kamppailuna ja vääryyden kokemisena kuin nykyisyys, ellei sitten jopa koko elämää nähdä tulevaisuudettomana ja merkityksettömänä.

Satu Sorvali, FM, tohtorikoulutettava, Turun yliopisto

Tietoisku toiseuttamisesta

Videohaastattelu on toteutettu osana Turun yliopiston Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia. Kurssilla kulttuurihistorian aineopintovaiheen opiskelijat harjoittelevat tieteellistä ja populaaria kirjoittamista sekä tiedeviestintää. Julkaisemme blogissamme opiskelijoiden kirjoituksia ja videoita sekä muita teoksia, jotka he ovat tehneet hankkeemme teemoihin liittyen.

Tuotanto: Eero Nummela, Aino Jämsä ja Ella Ranta
Ingressi: Eero Nummela

Teimme kulttuurihistorian kirjoittaminen 2018 -kurssilla lyhyen tietoiskun toiseuttamisesta. Videohaastattelussa kysymyksiimme vastasi tutkija Olli Löytty, FT. Aiheeseen päädyimme, koska ryhmällemme oli annettu aiheeksi ”vihan pitkät jäljet”. Asiaa pohdittuamme totesimme Olli Löytyn tekemät tutkimukset aiheeseen sopiviksi ja mielenkiintoisiksi ja saimmekin hänet haastateltavaksi. Vaikka kyseessä onkin pitkälle historiaan ulottuva aihe, halusimme tarkastella ilmiötä, joka vaikuttaa myös nykypäivänä. Yritimme haastattelussa myös selvittää mistä nykypäivän toiseuttaminen on peräisin ja miten yleistä se on.

Kärsimyksen kirkkain kruunu – marttyyrius myöhäisantiikin uskonnollisissa ja poliittisissa kiistoissa

Maijastina Kahlos (Helsingin yliopisto)

”Maximianus vietiin heti tuomioistuimen eteen, ja prokonsulin käskystä kiduttajien petomainen joukko viipymättä piiritti hänet. Kuka voisi kuvata Kristuksen seuraajan voimaa tai häntä raastavien raakalaismaisuutta, kiduttajien iskuja tai Kristuksen seuraajan voittoa, kiduttajien hullua raivoa tai kristityn kärsivää kestävyyttä? Hirveät kiduttajat vain lisäsivät iskujensa voimaa hakaten lyijypäisillä ruoskilla. He toteuttivat tuomarin vihaa ja kilpailivat siitä, kuka heistä olisi iskuissaan väkevin.

He kiduttivat häntä aina vain kiihkeämmin, vihaisina siitä, että heidän julmuutensa oli turhaa, sillä Herra omalla voimallaan palautti ja lisäsi Maximianuksen kestävyyttä.

Hakkaamisen voima hellitti vasta, kun siirryttiin raastamaan vitsoilla. Niinpä kun hakkaaminen (contusio) oli turvottanut kehon, myöhemmät lyönnit paljastivat sijoiltaan menneet raajat. Koko keho oli niin raastettu, että ruumiinjäsenten vammat olivat yhtä haavaa. Maximianus kohtasi voittajana kaikki nämä kärsimykset kuin olisi irtaantuneena omasta kehostaan. Niinpä sota käytiin hänen kehonsa ja kidutusten välillä, jumalattomien ja uskolleen omistautuneen välillä, hengenvoimien ja piinaajien välillä, Kristuksen sotilaan ja paholaisen sotilaiden välillä, kärsivän ja tuomarin välillä. Yksi kidutettu ihminen riitti taistelemaan niin kunniakkaasti valtaisaa määrää piinaa ja vihollisia vastaan, että vihollinen ei saanut yhtäkään voittoa.”

Näissä lainauksissa on monia antiikin marttyyrikertomusten lajille ominaisia piirteitä. Vakaumuksensa takia päähenkilö joutuu roomalaisen oikeusistuimen eteen ja kidutettavaksi. Kärsimykset ja kidutus kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti. Olen tässä jättänyt osan kidutuskuvauksesta pois pitääkseni lainauksen riittävän lyhyenä, mutta tekstikohdista saa varmasti jonkin käsityksen kuvauksen konkreettisuudesta. Kidutetun ihmisen kärsimys kuvataan taisteluna, jossa hän lopulta voittaa piinaajansa. Hän osoittaa yli-inhimillistä kestävyyttä ja niin fyysisten kärsimysten yläpuolella, että hän tuntuu olevan jo kehostaan irtaantunut. Hengenvoima tulee hänen kristillisestä vakaumuksestaan: hän on Kristuksen soturi. Vastakohtana ovat paholaisen soturit, hänen kiduttajansa. Kyse on siis myös kosmisesta taistelusta. Kertomus etenee siten, että Maximianus ja hänen kohtalotoverinsa Isaac kidutusten jälkeen lopulta kuolevat. Jälkipolvet muistavat heitä uskonsa puolesta kuolleina marttyyreina.

Tässä ehkä ensimmäisenä nousee ajatus kristittyjen vainoista 200-luvun loppupuolella ja 300-luvun alussa (esimerkiksi keisari Deciuksen vaino 249–251, Valerianuksen vaino 257–258 tai Diocletianuksen ja hänen hallitsijakumppaneidensa vaino 303–311/313). Näihin vainoihin liittyen on kirjoitettu huomattava määrä marttyyrikertomuksia, suurin osa jopa vuosisatoja myöhemmin. Osa kertoo ainakin osittain historiallisista tapauksista, osa on tutkimuksessa todettu myöhemmäksi fiktioksi. Tässä kirjoituksessa en keskity niihin 200-luvun vainoihin, vaan myöhempiin konflikteihin ja kiistoihin kristittyjen ryhmien kesken.

Tämä esimerkkimme Maximianuksesta on 300-luvun puolivälistä roomalaisesta Pohjois-Afrikasta, Karthagosta: Rooman keisarit olivat tässä vaiheessa kristittyjä eli valtiovalta oli kristillinen. Miksi Maximianus kertomuksessa kärsii kristillisen uskonsa tähden? Hän on ns. donatolainen kristitty, ja hänen vainoojansa ovat ns. valtavirran eli keisarin tukeman kristinuskon edustajia. Donatolaiset muistetaan historiankirjoissa ennen kaikkea läntisen kirkon kuuluisimman kirkkoisän Augustinuksen kautta, sillä Augustinus valtavirtakirkon edustajana laati mittavan määrän kirjoituksia donatolaisia vastaan.

Kristittyjen ryhmien väliset kiistat
Antiikin aikana Rooman valtakunnassa oli monia erilaisia paikallisia, kristittyjä ryhmiä. Erot näiden välillä saattoivat olla huomattavia. Osa ryhmistä kilpaili vaikutusvallasta keskenään, useimmiten tiedämme kiistoista teologisten traktaattien ja polemiikin kautta ja kirkolliskokouksista. Kuten ihmisten kanssakäymisessä välillä, erot johtivat välillä kristittyjen välisiin väkivaltaisiin yhteenottoihin. Kun kristinuskosta vakiintui keisarien tukema uskonto, mukaan asetelmaan tuli keisarivalta. Keisarit osallistuivat välienselvittelyihin ja tavoittelivat kristittyjen yksimielisyyttä, sillä he uskoivat sen yhtenäistävän myös valtakuntaa.

Paljon puhutaan myöhäisantiikin kristittyjen opillisista erimielisyyksistä, oli kiistaa Kolminaisuuden määrittelystä, Kristuksen aseman ja luonnon määrittelystä, Neitsyt Marian asemasta Jumalan tai Kristuksen synnyttäjänä. Kaikki kiistat ja niistä kummunneet väkivaltaisuudet eivät kuitenkaan liittyneet opillisiin kiistoihin ja opillisiinkin kiistoihin kietoutui muita erimielisyyksiä. Esimerkiksi suurkaupungeissa Roomassa, Konstantinopolissa ja Aleksandriassa kristittyjen ryhmien välille syntyi toisinaan mellakoita piispanvalinnoista.

Läpi 300-luvun jatkui kiista ns. nikealaisten ja ns. areiolaisten välillä saavuttaen välillä varsin väkivaltaisetkin mittasuhteet. Molemmat termit ’nikealainen’ ja ’areiolainen’ ovat ongelmallisia, mutta käytän niitä tässä tunnistettavuuden vuoksi. Lopulta nikealainen suuntaus vakiintui valtavirraksi ja areiolainen suuntaus tuomittiin harhaoppiseksi, mutta 300-luvun kuluessa ei ollut mitenkään itsestäänselvää, mikä suuntaus voittaisi. Valtasuhteet vaihtelivat. Keisareista esimerkiksi Constantius II kannatti ei-nikealaista (’areiolaista’) tulkintaa. Kun nikealaiset ja ei-nikealaiset ottivat yhteen vuonna 356 Aleksandriassa, Constantius lähetti kolme legioonaa Aleksandriaan tukemaan ei-nikealaisten puolta. Kun väkivaltaisuuksissa tuli kuolonuhreja, nousi kysymys myös marttyyriudesta. Olivatko mellakoissa kuolleet uskonsa puolesta kuolleita marttyyreita? Aleksandrian nikealainen piispa Athanasios julisti mellakoissa kuolleet nikealaiset marttyyreiksi, mutta monet muut kristityt kirjoittajat eivät hyväksyneet tätä.

Siitä, kuka ansaitsi marttyyrin arvon, käytiin paljon keskustelua: ei siis ollut itsestäänselvää, että väkivaltaisessa yhteenotossa väkivaltaisesti kuollut olisi saanut marttyyrin aseman. Kaikista, jotka astuivat vapaaehtoisesti kuolemaan, ei tullut marttyyreita. Marttyyri syntyi yhteisönsä arvostuksista, marttyyrikertomuksen kertojien tai kirjoittajien käsissä, kun hänen kuolemansa nähtiin yhteisön näkökulmasta arvokkaana, kunniakkaana ja merkityksellisenä. Kirkon johtajat suhtautuivat varauksella tahalliseen kuoleman etsintään eivätkä automaattisesti suoneet marttyyrin arvoa kaikille.

Samalla alueella saattoi olla useita kilpailevia kristillisiä kirkkoinstituutioita ja näillä omat piispansa. Keisarit ja paikalliset käskynhaltijat myös yrittivät rauhoittaa paikallisia selkkauksia karkottamalla kiusallisiksi käyneitä piispoja ja muita kirkonmiehiä. Tunnemme antiikin lähteistä monia karkotettuja kirkonmiehiä eri suuntauksista, ei-nikealaista kristinuskoa tukeneet keisarit karkottivat nikealaisia, nikealaista kristinuskoa tukeneet keisarit puolestaan karkottivat ei-nikealaisia. Esimerkiksi nikealaista tulkintaa kiihkeästi puolustanut Aleksandrian piispa Athanasios karkotettiin kaikkiaan viisi kertaa Aleksandriasta, mutta hän palasi Aleksandriaan aina suhdanteiden muututtua.

Edellä mainittu keisari Constantius II esiintyy nikealaisten kristittyjen kirjoituksissa pahimpana mahdollisena vainoojana. Häntä verrataan raamatullisiin pahiksiin kuten Kainiin, Sauliin ja Pontius Pilatukseen ja kristittyjä vainonneisiin Rooman keisareihin kuten Neroon ja Deciukseen ja vieläpä roomalaisten perivihollisiin persialaisiin. Esimerkiksi Poitiers’n piispa Hilarius kutsui keisaria Antikristukseksi. Hilarius kuvaa Constantiusta samaan tapaan kuin aikaisemmat kristityt kirjoittajat olivat kuvanneet kristittyjä vainonneita pakanakeisareita:

”Sinä taistelet Jumalaa vastaan, sinä raivoat kirkkoa vastaan, vainoat pyhiä, vihaat Kristuksesta julistavia, sinä tuhoat uskonnon, olet hirmuhallitsija, et vain ihmisiä koskevissa vaan myös jumalallisissa asioissa.”

Hilariuksen mukaan keisari Constantius oli samanlainen kuin pakanavainoojat:

”Sinä teeskentelet olevasi kristitty, vaikka ole oikeastaan Kristuksen uusi vihollinen”.

Näissä kristittyjen keskinäisissä konflikteissa aikaisemmista vainoista ja marttyyrikuvastosta tuli merkittävä poleeminen keino kilpailevaa ryhmää vastaan. Mitä tahansa yhteenottoja oli, vastapuoli voitiin kuvata vainoojana ja oma puoli vainottuna. Roomalaiset kristityt keisarit, tukivat he mitä tahansa ryhmää ja kääntyivät toista ryhmää vastaan, olivat vainoojia tämän toisen ryhmän kuvastossa. Riski tulla leimatuksi vainoojaksi oli sen verran hankala asia, että keisarit ja käskynhaltijat yrittivät välttää tätä. Samoin monissa välienselvittelyissä ja väkivaltaisten mellakoiden kovaotteisissa kurinpalautuksissa vallanpitäjät yrittivät välttää viimeiseen saakka tekemästä marttyyreita.

Augustinus ja donatolaiset
Palaan vielä donatolaisiin. Donatolaiskysymys syntyi Diocletianuksen vainon jälkiselvittelyissä Pohjois-Afrikan kristillisissä yhteisöissä. Diocletianuksen vainon aikaan jotkut kristityt, jopa papit ja piispat, olivat taipuneet painostuksen alla, uhranneet roomalaisille jumalille ja jopa luovuttaneet uskonnollisia kirjoituksiaan ja rituaalisia esineitään roomalaisille viranomaisille. Vainojen jälkeen kristityt yhteisöissään kiistelivät siitä, pitäisikö nämä lapsi, uskonlujuudestaan hetkeksi luopuneet, ottaa takaisin uskovien yhteisöön. Tiukan linjan kristityt eivät halunneet ottaa ’pettureita’ takaisin ilman uutta kastetta; vähemmän tiukkaa linjaa vetäneet olivat valmiita ottamaan katuvat takaisin ilman uutta kastetta. Tästä seurasi se, että Pohjois-Afrikan kristilliset jakaantuivat 300-luvun alkupuolella kahteen suuntaukseen. Roomalainen valtiovalta eli nyt kristinuskoa tukeneet keisarit asettuivat vähemmän tiukkaa linjaa vetäneen suuntauksen puolelle.

Perinteisesti puhutaan ’katolisista’ ja ’donatolaisista’. Näiden nimitysten antaminen oli ja on edelleen vallankäyttöä. Pohjois-Afrikan kristittyjen tiukan linjan tunnetuin johtohahmo oli Karthagon piispa Donatus, jonka mukaan vastustajat ryhtyivät kutsumaan heitä donatolaisiksi. Nimitys on siis vastustajien ulkoapäin antama nimitys. Itse donatolaiset kutsuivat itseään katolisiksi kristityiksi – kuten myös vastapuoli. Näin siis 300- ja 400-luvuilla Pohjois-Afrikassa oli kaksi kilpailevaa kirkkoa, joista molemmat kutsuivat itseään katoliseksi kirkoksi. Donatolaiset puolestaan kutsuivat valtavirran kristittyjä caeciliaaneiksi (Caeciliani) näiden johtajan Caecilianuksen mukaan tai pettureiksi (traditores).

Donatolaisuus oli paikallinen roomalaisen Pohjois-Afrikan suuntaus. Useimpien tutkijoiden arvioiden mukaan donatolaiset olivat Pohjois-Afrikassa enemmistö. Caeciliaanikristityillä oli keisareiden ja roomalaisen valtiovallan tuki puolellaan. Lähteistä, jotka ovat voittopuolisesti voittajien eli keisarillisen hallinnon ja valtavirtakirkoksi muotoutuneen kirkon laatimia, saamme hajatietoja siitä, että donatolaisia yritettiin laittaa kuriin, esimerkiksi kieltämällä toiminta ja konfiskoimalla kirkkoja, aika ajoin väkivaltaisestikin, ja että he tekivät vastarintaa. Esimerkiksi Maximianuksen ja Isaacin marttyyrikertomus, josta esittelin alussa otteita, sijoittuu yhteen tällaiseen vaiheeseen, vuosien 346–348 toimiin, joissa roomalainen valtiovalta ja keisareiden tukema valtakirkko painostivat donatolaisia. On vaikea arvioida, kuinka paljon näissä vainoissa tuli kuolonuhreja. Donatolaisille se oli suuri vaino. Kuten näimme Maximianuksen ja Isaacin tapauksesta, marttyyrikertomuksissa toisinnettiin aikaisempien vainojen tyyliä, kuvastoa ja henkeä. Donatolaisten kirjoituksista, kuten myös tästä martyyyrikertomuksesta, kuvastuu suuri inho roomalaista valtiovaltaa kohtaan: keisari, hänen edustajansa ja kilpaileva caeciliaanien kirkko olivat paholaisen kätyreitä.

Kun Augustinus, joka on läntisen kirkon tunnetuimpia teologeja, tuli Hippoon caeciliaanikristittyjen piispaksi, oli hänen suuntauksensa melkoisesti alakynnessä. Hippon piispana Augustinus kävi lukuisia teologisia debatteja ja arvovaltataisteluita donatolaisia vastaan ja sai viranomaisten vahvan tuen. Augustinus moitti donatolaisia näiden väkivaltaisuudesta, laittomuudesta ja silmittömästä halusta marttyyriuteen. Hänen mukaansa donatolaiset hyökätessään ei-kristillisiä temppeleitä vastaan ja tuhotessaan näitä toimivat laittomasti, ilman sopivan auktoriteetin valtuutusta; jos joku heistä sai surmansa jossakin tällaisessa hyökkäyksessä, ei hän ollut saavuttanut todellista marttyyriutta. Donatolaiset olivat tällöin vääränlaisia marttyyreita. Heidän kärsimyksensä oli vääränlaista ja vääristä syistä. Augustinus painotti tottelevaisuutta, erityisesti teoksessaan De oboedientia (Tottelevaisuudesta), jossa hän korosti, että pääasia marttyyriudessa ei ollut kärsiminen itsessään, vaan kärsimisen perusteet:

“… murhaajat kärsivät vainoa, mutta eivät he ole marttyyreita; avionrikkojat kärsivät rangaistuksen, mutta eivät he ole marttyyreita. Sinä donatolainen teet marttyyreistasi suuren numeron: sinä julistat mitä kaikkea he kärsivät. Minäpä kysyn, miksi he kärsivät. Sinä ylistät heidän saamiaan rangastuksia, minäpä tutkin niiden perusteita. Minä tutkin perusteita, kyllä, niiden perään minä kyselen. Kerro minulle, miksi hän kärsii, hän, jonka kärsimyksestä sinä leuhkit. Oikeamielisyyden puolesta? Opi tämä: oikeamielisyys itsessään on marttyyrien peruste. Rangaistus ei kruunaa marttyyreita, vaan peruste.

Väkivaltainen kulttuuri
Roomalaisella oikeudenkäytöllä tai yleensäkin esimodernilla oikeudenkäytöllä on ikävä maine. Yleensä se yhdistetään julmiin rangaistuksiin ja kidutukseen, ja jossain määrin tämä on totta, mutta ei ole koko totuus. On kuitenkin syytä todeta, että roomalaisessa oikeudenkäytössä esimerkiksi orjien ja myöhemmin myös vapaasyntyisten kiduttaminen kuulusteluissa oli rutiininomainen toimenpide oikeustapauksissa, joissa rikosta pidettiin erityisen vakavana. Kidutus oli olennainen osa roomalaista oikeusjärjestelmää ja myöhäisantiikissa niin maallisten kuin kirkollisten oikeusistuinten arkea.

Tähän varsin väkivaltaiseen kulttuurimaastoon, jossa oli sekä valtion lainmukaista väkivaltaa että erilaisten ryhmien välistä laitonta väkivaltaa, sijoittuvat myös marttyyrikertomukset. Marttyyriuden ja vainon diskurssi myöhäisantiikissa oli symbolinen kieli, jonka avulla kirjoittajat käsittelivät väkivallan käytön olemassaoloa, joko sitä tuomiten tai sen hyväksyen ja sitä oikeuttaen. Esimerkiksi osana Maximianuksen ja Isaacin marttyyrikertomusta on Isaacin vankeudessa näkemä uni, jossa hän hyökkää itsensä keisarin kimppuun ja runtelee tämän. Tällaisella kuvauksella vastaväkivallasta keisarin loukkaamatonta majesteettia vastaan on täytynyt olla voimauttava vaikutus yhteisössä, joka itse oli juuri keisarillisten viranomaisten kurittama. Marttyyrikertomuksilla oli varmasti yhteisöä ja sen identiteettiä lujittava vaikutus.

On lähestulkoon mahdotonta arvioida, miten mittavaa keisarillisen hallinnon toiminta donatolaista kirkkoa vastaan oli 300-luvun kuluessa. Joidenkin arvioiden mukaan se ei olisi ollut mittavaa – yksinkertaisesti siksi, että Pohjois-Afrikan kristilliset yhteisöt olivat enemmistöltään donatolaisia. Kristittyjen keisareiden hallinto ja valtakirkon piispat, esimerkiksi Augustinus, olivat myös tietoisia siitä, ettei kannattanut antaa donatolaisten hankkia marttyyreita. Marttyyrius oli sen verran vaikuttava tapa vahvistaa yhteisöä ja mahtava poleeminen ase vastapuolta vastaan, ettei keisareilla eikä valtakirkolla ollut varaa antaa donatolaisten käyttää tällaista asetta hyväkseen.

Augustinus kävi väsymätöntä kampanjaa donatolaisia vastaan keisarillinen valtiovalta liittolaisenaan. Mikä oli lopputulos? Emme oikeastaan tiedä. Caeciliaanikristittyjen lähteet, jotka ovat lähinnä ainoita meille asti säilyneitä lähteitä, julistavat toisinaan voittoa, mutta tämä voitto ei ole aivan kiistaton. Tutkimuksessa kiistellään donatolaisten kohtalosta edelleen. Keisarillisella hallinnolla oli 430-luvulla jo muita huolia roomalaisen Pohjois-Afrikan suhteen, sillä vandaalit ottivat Pohjois-Afrikan haltuunsa. Donatolaiset katoavat lähteistämme, mutta se ei tarkoita sitä, että he olisivat hävinneet sosiaalisesta todellisuudesta.

Kirjoitus perustuu esitelmään, jonka Kahlos piti hankkeen maaliskuisessa Uhrin identiteetti -työpajassa.

Työpaikkailmoitus: tutkimusavustajia hankkeen tulosten pelillistämisprojektiin

Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksessa  kulttuurihistorian oppiaineessa on haettavana 2 – 4 tutkimusavustajan tuntipalkkaista tehtävää

Argumenta-hanke ”Vihan pitkät jäljet” etsii tutkimusavustajia hankkeen tulosten pelillistämisprojektiin kesäksi 2018. Tutkimusavustajat osallistuvat esimoderneja ennakkoluuloja ja vihapuheen historiaa esittelevän mobiili/selainpelin suunnitteluun ja käsikirjoittamiseen hankkeen tutkijoiden ja pelin toteuttavan yrityksen työntekijöiden ohjauksessa. Työ sopii yliopistossa tai ammattikorkeakoulussa tutkintoaan suorittavalle opiskelijalle tai vastavalmistuneelle. Toivomme hakijoita eri koulutustaustoista. Tärkeintä on kiinnostus pelillistämiseen, kyky oppia uutta ja sujuva kirjallinen ilmaisu.

Vihan pitkät jäljet -hanke:
Argumenta-hanke ”Vihan pitkät jäljet” on kaksi vuotta (2017–2018) kestävä keskustelu vihapuheen, polemiikin ja vastakkainasettelun kulttuurisista juurista ja kielellisistä käytännöistä. Lähestymme hankkeessa ajankohtaisia kysymyksiä vihan ja kaunan vaikutuksista yhteiskuntaan asettamalla ne historialliseen perspektiiviin, sillä näitä ajankohtaisia teemoja on selitetty ja ratkaistu esimerkiksi keskiajan ja uuden ajan alun tutkimuksessa. Esimodernia maailmaa tarkastelemalla voidaankin havaita, miten vihan ja vainon leviäminen voivat muuttaa kokonaisia yhteiskuntia.

Hanke on järjestänyt työpajoja, joissa kulttuurihistorian ja kielentutkimuksen tutkijat ovat pohtineet muun muassa politiikantutkimuksen, sosiologian, oikeustieteen, oikeushammaslääketieteen ja uskontotieteen tutkijoiden sekä muiden yhteiskunnallisten toimijoiden, kuten poliitikkojen, viranomaisten, toimittajien, taiteilijoiden ja kansalaisjärjestöjen edustajien, kanssa syitä vihapuheen ja vainon takana.

Työ sisältää pelin käsikirjoituksen suunnittelua ja toteutusta sekä pelin suunnitteluun tarkoitettuihin työpajoihin osallistumista.

Edellytämme:
– sujuvaa suomen kielen kirjallista ilmaisua
– kykyä työskennellä sekä ryhmässä että itsenäisesti
– korkeakouluopintoja (yliopisto tai AMK)

Laskemme eduksi kokemuksen:
– käsikirjoittamisesta tai muusta kirjallisesta tuotannosta
– pelikehittämisestä ja/tai -suunnittelusta
– esimodernin ajan opinnoista
– pelaamisesta

Työ sisältää kaksi työpajapäivää (ensimmäinen 11.6.2018, toinen elokuun alussa) ja lisäksi itsenäistä työskentelyä. Työstä maksetaan palkkaa 40 tunnilta (palkka 12 e/tunti). Halutessaan projektiin voi liittää myös 5 opintopisteen laajuisen opintosuorituksen. Opintosuorituksen edellyttämä työmäärä ja tehtävät sovitaan erikseen.

Hakemukset tulee jättää viimeistään perjantaina 25.5. kello 23.59 yliopiston sähköisellä hakulomakkeella. Linkki järjestelmään löytyy Turun yliopiston verkkosivuilta http://www.utu.fi/fi/Yliopisto/tule-meihin-toihin/avoimet-tehtavat/Sivut/home.aspx (ilmoituksen ID 5635), ilmoituksen alusta (”Täytä hakemus”).

Vapaamuotoiseen hakemukseen tulee liittää sähköisessä hakulomakkeessa mainittu liite: CV (eli ansioluettelo) ja opintosuoritusote.

Lisätietoja antaa: projektikoordinaattori Karoliina Sjö, puh. 0504140399, sähköposti kamasj@utu.fi.

Lisätietoja Vihan pitkät jäljet -hankkeesta: vihanpitkatjaljet.net

Koulukiusaaminen kulttuurihistoriallisessa kontekstissa

Kirjoitus on toteutettu osana Turun yliopiston Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia. Kurssilla kulttuurihistorian aineopintovaiheen opiskelijat harjoittelevat tieteellistä ja populaaria kirjoittamista sekä tiedeviestintää. Julkaisemme blogissamme opiskelijoiden kirjoituksia, jotka he ovat kirjoittaneet hankkeemme teemoihin liittyen.

Kirjoittaja: Joni Virtanen

Koulukiusaaminen on ilmiö, johon liittyy olennaisesti viha. Kiusaaja osoittaa vihaansa teoillaan, jotka konkretisoituvat kiusaamistilanteessa verbaalisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti. Kiusaamisen kohteena oleva henkilö tuntee yleensä myös vihan tuntemuksia, niin kiusaajiaan kohtaan, kuin ehkä myös itseään. Erityisesti nuoret saattavat monesti syyttää itseään kiusaamisen alaiseksi joutumisesta, mikä usein johtaa itseinhoon. Viha konkretisoituu aggressiona, väkivaltana ja jopa itsetuhoisena käyttäytymisenä. Viimein se saattaa johtaa henkisiin ongelmiin, jotka seuraavat yksilöä hänen loppuelämänsä. Sosiaalisena ilmiönä se sisältää siis eräänlaisen ”historiallisen” ulottuvuuden yksilön tasolla.

Anne Toivanen Oulun yliopistosta on kasvatuspsykologian pro gradu -tutkielmassaan ”Kiusaaminen jätti jäljet”. Lapsena koulukiusattujen kokemuksia kiusaamisen vaikutuksista elämään (2017) tutkinut koulukiusaamisen pitkäkestoisia vaikutuksia yksilön elämään. Tutkielmassaan hän avaa niin koulukiusaamisen historiaa, kuin sen sosiaalisia ja kulttuurisia piirteitä. Kiusaamiskokemukset jättävät Toivasen mukaan yksilöön kauaskantoisia seurauksia esimerkiksi sosiaalisten suhteiden muodostamisen saralla. Uusiin ihmisiin voi olla vaikeaa tutustua ja luottamusta on hankala muodostaa kehenkään. Itseluottamus on kiusatuilla usein huono ja omia kykyjään epäillään. Monesti itseluottamuksen puute konkretisoituu alisuoriutumisena. Koulukiusaaminen jättää kohteisiinsa pitkät jäljet, jotka saattavat näkyä vuosikymmentenkin päästä.

Toivasen mukaan koulukiusaamista on akateemisesti tutkittu vasta 1970-luvulta lähtien. Tämä tarkoittaa, että koulukiusaamisen historiallista ilmentymistä on tutkittu verrattain vähän. Varhaisena koulukiusaamisen ilmentymänä voidaan nähdä toverisorto, eli pennalismi tai simputus. Pennalismi tarkoitti alun perin saksalaisten yliopisto-opiskelijoiden tapaa tehdä uusista opiskelijoista käskyläisiään. Samaan perinteeseen liittyy myös simputus, joka tarkoittaa armeijan hierarkian sisällä tapahtuvaa esimiesaseman väärinkäyttöä. Molemmat ilmiöt perustuvat ajatukseen, jossa ryhmän uudet jäsenet joutuvat systemaattisen kiusaamisen alaiseksi, jonka ajatellaan testaavan heidän haluaan tulla ryhmän jäseniksi. Mikäli he kestävät heille asetetut koettelemukset, hyväksytään heidät ryhmän täysivaltaisiksi jäseniksi. Tämä ajatus on usein kiusaamisen hyväksyvän asenteen taustalla. Kiusaamisen ajatellaan ”karaisevan” tai valmentavan oppilaita ”oikeaan maailmaan”. Kiusatun voidaan joskus ajatella olevan syypää kiusaamiseen olemalla sosiaalisesti poikkeava tai liian heikko pitääkseen puoliaan.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on julkaissut raportin (2017), jossa koulukiusaamisen ehkäisyä pohtiva työryhmä selvitti koulukiusaamisen muotoja ja sen ehkäisyä. Raportista selviää, kuinka koulukiusaaminen näyttäytyy olevan sidoksissa siihen kulttuuriin ja kontekstiin, jossa se tapahtuu. Koulukiusaamisen esiintymisen monimuotoisuus niin verbaalisena, fyysisenä, kuin sosiaalisena ilmiönä tekee sen tutkimisesta monimutkaista. Koulukiusaamisen voi määritellä ilmiönä, jossa kohde ei pysty vastaamaan siihen. Kahden tasavertaisen henkilön kiista tai jopa fyysinen tappelutilanne ei ole koulukiusaamista, vaan koulukiusaamisen määrittyminen vaatii kohteen puolustuskyvyttömyyttä.

Koulukiusaamisella on oltava tarkasti määriteltävät rajat, jotta sen erottaa muusta aggressiivisesta käytöksestä. Kiusaaminen on subjektiivinen kokemus ja se, mikä saattaa loukata toista ihmistä, ei välttämättä toiselle ole loukkaavaa. Sama pätee vihapuheeseen. Koulukiusaaminen tapahtuu yhteisön sisäisesti ja sen rajat määrittyvät tämän takia pitkälti yhteisön arvojen mukaisesti. Koulukiusaaminen ilmiönä muistuttaa tässä suhteessa vihapuhetta, joka on myös vahvasti sekä subjektiivinen että yhteisön määrittelemä käsite. Jotta ilmiöitä voidaan käsitellä niiden vakavuuden ansaitseman arvon mukaisesti, tulee niille asettaa tiukat rajat. Muuten ne kärsivät ”inflaation”. On lainsäädännön vastuulla asettaa selkeät rajat tämän kaltaisille vahvasti subjektiivisille ja välillä hankalasti määritettäville ilmiöille. Se palvelisi kaikkien etua, jolloin kenenkään on hankala alkaa väittää, oliko vaikkapa jonkun kansanryhmän solvaaminen vihapuhetta tai alakoululaisten nahistelu välitunnilla koulukiusaamista.

Lähteet:

https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/79773/okm12.pdf?sequence=1&isAllowed=y

http://jultika.oulu.fi/files/nbnfioulu-201706022433.pdf

SEMINAARI: MILLOIN KIRJA ON RASISTINEN?

milloin kirja on rasistinen

Kirjailija ja filosofi Heikki A. Kovalainen, Vihan pitkät jäljet -hanke ja SELMA-tutkimuskeskus järjestävät yhdessä monitieteisen seminaarin

MILLOIN KIRJA ON RASISTINEN?
Aika: Maanantai 28.5.2018 klo 10–17
Paikka: Turun yliopisto, Janus-Sali, Sirkkala (Kaivokatu 12)

Ohjelma

10:15 Heikki A. Kovalainen: Mitä on rasismi, ja milloin kirja on rasistinen? (osana esitelmää n. 15 min yhteinen keskustelu)
11:00 Hanna Meretoja: Kansallissosialismi Littellin Hyväntahtoisissa
11:30 Jarkko Tontti: Kirjallisuus tuomiolla – Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ja taiteen vapaus

12:00–13:15 Lounastauko

13:15 Ralf Kauranen & Anna Vuorinne: Arto Nyyssösen Mamoud-sarjakuvasta
13:45 Reima Välimäki: Valkoisen Suomen keskiaika Hilda Huntuvuoren historiallisissa romaaneissa

14:15–15:00 Kahvitauko

15:00 Joel Kuortti: Rasismi ja Salman Rushdien Saatanalliset säkeet
15:30 Lotta Kähkönen: Tarzanin sitkeä rasistinen perintö

16:00-17:00 Loppukeskustelu

Tilaisuus on avoin kaikille kiinnostuneille, tervetuloa!

Tapahtuma Facebookissa

 

 

Elokuva-arvostelu: Musta on muodissa – mutta Toinen

Kirjoitus on toteutettu osana Turun yliopiston Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia. Kurssilla kulttuurihistorian aineopintovaiheen opiskelijat harjoittelevat tieteellistä ja populaaria kirjoittamista sekä tiedeviestintää. Julkaisemme blogissamme opiskelijoiden kirjoituksia, jotka he ovat kirjoittaneet hankkeemme teemoihin liittyen.

Kirjoittaja: Verna Suominen

Jordan Peelen esikoisohjauksesta Get Out kohistiin jo tammikuussa 2017 sen ensiesityksen aikaan Sundancen filmifestivaalilla, ja hehkutus vain kasvoi vuoden aikana. Pienehkön budjetin kauhuelokuva nousi sekä taloudelliseksi että arvostelumenestykseksi. Viime vuosina on julkisuudessa ja sosiaalisessa mediassa keskusteltu entistä enemmän elokuvateollisuudesta ja sen suhteesta etnisyyteen liittyviin kysymyksiin, joten on varsin osuvaa, että vuoden 2017 suurin kauhuelokuva käsittelee juuri amerikkalaisen yhteiskunnan rasismia ja toiseuttamista.

get-out-main-one-sheet-58753d5968ead-1

Get Out
Ensi-ilta: 5.5.2017. (Suomi)
Ohjaus: Jordan Peele
Käsikirjoitus: Jordan Peele
Pääosissa: Daniel Kaluuya, Allison Williams, Catherine Keener, Bradley Whitford
Pituus: 104 min
Ikäraja: K16

Kriitikoiden arviot Rotten Tomatoes -sivustolla näyttävät 99 prosentin fresh-luokitusta, negatiivisia arvioita on yli kolmensadan arvostelun joukossa vain kolme. Myös yleisöarviot ovat pääosin myönteisiä eivätkä suotta: tiivistahtinen elokuva on paljon ajatuksia herättävää, mutta samalla myös todella viihdyttävää katsottavaa. Voittoputki jatkui elokuvan kerätessä kauhuelokuvalle epätyypillisesti neljä Oscar-ehdokkuutta, muun muassa parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen kategorioissa, ja Jordan Peelesta tuli gaalaillan päätteeksi ensimmäinen parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscarin voittanut afroamerikkalainen.

Satiirisella otteella rasismia käsittelevän Get Outin tarinan keskiössä on Daniel Kaluuyan esittämä Chris, joka matkustaa tyttöystävänsä Rosen (Allison Williams) kanssa tapaamaan viimeksi mainitun vanhempia (Bradley Whitford ja Catherine Keener). Vanhemmat eivät tiedä tyttärensä poikaystävän olevan musta, mikä etukäteen huolestuttaa Chrisiä. Kiusallinen vierailu saa vähitellen painajaismaisia piirteitä. Chris tuntee itsensä ulkopuoliseksi pelkkien valkoisten ihmisten keskellä ja kuvittelee alkuun kiusallisuuden johtuvan vanhempien vaikeudesta käsitellä valkoisen tyttären ja mustan miehen välistä suhdetta, mutta vähitellen käy ilmi, että Rosen perhe salailee jotain uhkaavaa.

Hyväntahtoinen toiseuttaja

Kun pohtii, millainen ihminen on rasisti, mielikuva voi olla seuraava: Texasissa maaseudulla asuva punaniskamies, joka on nainut oman serkkunsa, ammuskelee pihallaan tyhjiä kaljatölkkejä haulikolla ja jonka vaatekaapista löytyvät Ku Klux Klanin jäsenlakanat. Ilmeisen maalitaulun sijaan Peele osoittaa, ettei rasismiin vaadita lakanaköörin jäsenyyttä, vaan satiirin purtaviksi joutuvat valkoiset liberaalit.

Jo elokuvan alkumetreillä kuullaan kahteen kertaan, kuinka Rosen isä Dean Armitage olisi äänestänyt Obamaa kolmannen kerran, jos se olisi ollut mahdollista. Paras presidentti koskaan, ja juuri se, jonka noustua valtaan kaikki rotuongelmat maagisesti lakkasivat olemasta – ainakin Dean Armitagen kaltaisten ihmisten mielissä. Kaikki mustassa kulttuurissa on hienoa ja antirasistisen ideoiden kelkkaan ollaan valmiita hyppäämään välittömästi. Tällä voidaan kuitata kaikki oma rasismin puolelle lipsuva käytös. Get Out iskee valkoisiin ihmisiin, jotka yrittävät parhaansa mukaan vakuuttaa niin itselleen kuin muille, etteivät ole rasisteja, ja jotka tarkoittavat hyvää, mutta lopputulos todellisuudessa ei ole paljon parempi ja edistää toiseuttamista.

Armitagen perhe pitää puutarhajuhlat, jälleen täysin valkoiset. Jokaisen vieraan on aivan pakko päästä tarkastelemaan Chrisiä, juttelemaan tälle, tuomaan esiin oma yhteytensä mustaan kulttuuriin. Katso, minä tiedän ja ymmärrän, sinä olet cool, joten minä en ole rasisti. Samalla kuitenkin käy kivuliaan selväksi – myös ja etenkin valkoiselle katsojalle – kuinka nämä henkilöt toiseuttavat Chrisiä. Yksi nainen esittää geneerisen ”onko totta, että musta on parempi sängyssä” -kysymyksen tuoden esiin yleisen mustan mieskehon seksualisoinnin, jota on fantasian lisäksi käytetty mustan väestön demonisointiin. Myös kiinnostus mustaan kehoon atleettisessa mielessä tuodaan esiin: perheen isä ja veli eivät voi olla puhumatta urheilusta ja Chrisin mahdollisesta potentiaalista.

Kertaakaan kukaan ei ole aggressiivinen, vihamielinen tai kunnolla töykeä. Kaikki elokuvan henkilöt pyrkivät Chrisin kanssa keskustellessaan ystävällisyyteen, tosin kykenemättä estämään pientä kiusaantumista. Mutta vaikka asian esittäisi kuinka ystävällisesti, sisältö pysyy samana: Chrisiltä kielletään normaalius. Aina on kyse vain valkoisen puhujan omista mustiin kohdistuvista käsityksistä ja odotuksista, ja pakosta tuoda esille oma valveutuneisuus ja tietämys afroamerikkalaisesta kulttuurista. Tämä välittyy katsojalle niin kiusallisena, että se saa paitsi kiemurtelemaan myötähäpeästä, myös pohtimaan, tuleeko itse toimineeksi aivan samalla tavalla.

Ei koskaan yksilöllistä identiteettiä

Elokuva, etenkin juhlakohtaus, osoittaa tehokkaasti, kuinka täysvalkoinen ympäristö estää Chrisiä kokemasta tilanteita vain itsenään. Kuinka ei-valkoinen pääosin valkoisessa ympäristössä kieltäydytään näkemästä yksilönä ja ihmisenä, vaan tämä on aina osa suurempaa ryhmää. Hänen on oltava jatkuvasti paikan token black guy, jokainen kohtaaminen tuntuu pyörivän vain ihonvärin ympärillä. Chris joutuu jatkuvasti valkoisen joukon tuijoteltavaksi kuin eksoottinen villieläin, ja puhuteltavaksi aina mustan väestön edustajana, ei vain yksittäisenä ihmisenä. Valkoisessa katsojassa tämän keksiminen saattaa aiheuttaa empaattisen reaktion: entä, jos minulle kävisi noin koko ajan? Ei-valkoiselle katsojalle tilanteet saattavat näyttäytyä jokapäiväisinä tapahtumina. Toiseuttamisesta ja yksilöllisen identiteetin sivuuttamisesta tai kieltämisestä on tullut arkista.

Identiteetin uhkaaminen ja määrittely ulkopuolelta nousee yhdeksi Get Outin keskeisimmistä aiheista. Vaikka kukaan ei suhtaudu Chrisiin vihamielisesti, reaktioista on havaittavissa pettymys, kun stereotyyppiset käsitykset mustista eivät vastaakaan todellisuutta tai niihin ei saada suoraa vahvistusta. Säännöllisin väliajoin elokuvassa törmätään uuteen stereotypiaan Yhdysvaltojen mustasta väestöstä, joihin valkoisten hahmojen – ja varmasti monien katsojien – tiedot perustuvat: kiinnostus urheiluun, fyysisyys, seksuaalisuus, aggressiivisuus ja niin edelleen. Yksikään näistä ominaisuuksista ei juuri näy Chrisin teoissa tai persoonassa, mutta ne liitetään häneen silti valkoisten hahmojen mielissä. Chris ja Rosen veli Jeremy käyvät keskustelun, jossa Jeremy pohtii Chrisin potentiaalia menestyä vapaaottelijana. Ensin viattoman kuuloinen, joskin ennakkokäsityksiä esiin nostava keskustelu, joka kuitenkin tuntuu sisältävän hiljaisen viestin: muista, millainen sinun kuuluisi olla. Sinä olet luonnostaan aggressiivinen, minä osoitan sinulle täydellisen paikan.

Myöhemmin oman identiteetin määrittely uhataan kieltää Chrisiltä kokonaan, kun tiivis viimeinen kolmannes pääsee käyntiin. Kontrolli sekä identiteetistä että ruumiista pyritään siirtämään valkoisten hahmojen käsiin – kirjaimellisesti. Elokuvan voidaan helposti nähdä kommentoivan yhteiskunnan valtarakenteita. Dominoiva kansanryhmä – tässä tapauksessa valkoiset amerikkalaiset – määrittelee normit ja myös sen, miten vähemmistöjen tulee esiintyä ja käyttäytyä. Armitagen perheen psykiatriäidin esittelemä sunken place kuvastaa, miten mustan vähemmistön ääni pyritään vaimentamaan, ja samaan symbolikategoriaan liukuu myös aikaisin elokuvassa nähtävä peura: joku muu pyrkii ottamaan vallan Chrisistä ja hänet sysätään avuttomaksi sivustaseuraajaksi.

Orjat ja brutaalit poliisit

Kun keskustellaan mustien ja valkoisten amerikkalaisten välisistä jännitteistä, väistämättä oman historiallisen mausteensa tuo mukanaan orjuus. Näin ollen ei ole yllätys, että myös Get Out tuo sen esiin. Referenssejä on havaittavissa läpi elokuvan, teekupin kilistelystä hopealusikalla bingoksi naamioituun, erittäin huolestuttavan näköiseen huutokauppaan. Joidenkin ylle heitetään jopa lampunvarjostin: perheen isä tiedostaa, kuinka stereotyyppiseltä ja epäilyttävältä näyttää, kun suuren talon omistavan valkoisen perheen palvelusväki koostuu ainoastaan kummallisesti käyttäytyvistä mustista. Juonen kannalta aiemmin mainitun huutokaupan lisäksi tärkeäksi seikaksi nousee puuvilla: kuten orjien, myös Chrisin on nypittävä puuvillaa pysytelläkseen hengissä – joskin toisenlaisessa kontekstissa. Ehkä mielenkiintoisin orjuusviittaus on luettavissa rivien välistä, kun lähestytään elokuvan kliimaksia ja Armitagen perheen salaisuudet alkavat selvitä. Valkoinen mieli pyrkii ottamaan kontrollin mustasta ruumiista ja työntämään sen omistajan tahdon sivuun. Ehkä pohjimmiltaan orjuudessa oli kyse juuri siitä. Get Out soveltaa konseptia kauhuelokuvaan ja liioittelu sekä kirjaimellistaminen saavat melkein koomiset mittasuhteet, mutta ajatuksen karmivuus puskee silti onnistuneesti läpi.

Orjuutta hieman nykyaikaisempi, usein otsikoihin ja sosiaalisen median feedeille nouseva huolenaihe on mustiin kohdistuva poliisiväkivalta. Viime vuosina on etenkin sosiaalisessa mediassa noussut esiin useita tapauksia, joissa afroamerikkalainen mies on ammuttu kuoliaaksi poliisin toimesta. Selittävä tekijä, miksi nämä tilanteet nykyisin nousevat esille, on kännykkäkameroiden olemassaolo: monista tilanteista on saatavilla videomateriaalia. Myös Get Out viittaa tähän: Chris on ammatiltaan valokuvaaja ja käsittelee kameraa läpi elokuvan, mutta etenkin puhelimen kamera paljastaa jotain huolestuttavaa.

Läpi elokuvan tarkastellaan mustien amerikkalaisten erittäin herkkää suhdetta poliisiin sekä poliisi-instituution rakenteellista rasismia. Hyvin tämä käy ilmi alun kohtauksessa, jossa Rose ja Chris soittavat poliisin paikalle ajettuaan vahingossa peuran yli. Vaikka Rose ajoi, poliisi vaatii nähtäväkseen Chrisin papereita. Väestöryhmien erilaista suhdetta lainvalvojiin alleviivaavat myös hahmojen reaktiot. Chris, joka on nähtävästi kokenut samankaltaisen tilanteen ennenkin, ja on näin ollen tottunut toiseuttamiseen, pyrkii hoitamaan tilanteen nopeasti ja olemaan ärsyttämättä poliisia. Rose, joka ei ole vastaavaa kokenut, väittää vastaan suivaantuneena ja puolustaa poikaystäväänsä. Hyvin paljon mustien amerikkalaisten suhteesta poliisiin kertoo myös se, että elokuvan ehkä pelottavin kohtaus sisältää poliisiauton saapumisen.

Get Out tuo viestinsä esiin vahvasti, onnistuen samalla viihdyttämään. Yhteiskunnalliset teemat ja referenssit nousevat vuoroin jännityksen, kauhun ja komedian kautta, usein jopa hyvin suoraan, mutta saarnaamatta. Vajaat kaksi tuntia kestävä elokuva ei tunnu myöskään liian pitkältä. Todennäköisesti Get Out avautuu eritaustaisille ihmisille hieman eri tavoilla, mutta etenkin valkoiselle katsojalle kyseessä on hyvin silmiä avaava kokemus.

Vihapuhe tulee ottaa vakavasti

Kirjoitus on toteutettu osana Turun yliopiston Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia. Kurssilla kulttuurihistorian aineopintovaiheen opiskelijat harjoittelevat tieteellistä ja populaaria kirjoittamista sekä tiedeviestintää. Julkaisemme blogissamme opiskelijoiden kirjoituksia, jotka he ovat kirjoittaneet hankkeemme teemoihin liittyen.

Kirjoittaja: Miska Karhu

Viha, valta, seksuaalinen häirintä ja vihapuhe ovat olleet viime aikoina julkisen keskustelun ytimessä. Jokaisella on niihin mielipide, ja suurin osa tuntee jonkun, joka on kokenut vihapuhetta. Myös termien määritelmistä on kiistaa.

Kaksi alan tutkijaa, Tuija Saresma ja Saara Särmä, pohtivat erilaisia näkökulmia vihapuheeseen ja sen motiiveihin. Saresma on nykykulttuurin tutkimuksen dosentti Jyväskylän yliopistossa. Hän on tutkinut toiseuttamista internetissä sekä maahanmuutto- ja naisvastaisia internetfoorumeja. Särmä on yhteiskuntatieteiden tohtori, tutkija ja feministisen ajatushautomo Hatun perustaja. Heidän lisäksi haastattelin vihapuheen kokijaa, Maisa Virtasta, joka on 21-vuotias nuori aikuinen.

Vihapuheella on erilaisia tyyppejä, joita myös tutkijat sivuavat puheissaan. Trollaaminen tapahtuu vain huvin vuoksi, eikä sillä välttämättä ole erillistä syytä, kun taas doksaaminen eli ihmisten yhteystietojen ja muiden henkilökohtaisten asioiden levittäminen on jo paljon aggressiivisempaa. Särmä käyttää mieluummin vihaposti-termiä, koska hänen mukaansa nykyisessä julkisessa keskustelussa on tahallaan haluttu sekoittaa eri termejä, esimerkiksi kritiikkiä ja vihapuhetta, jotta niiden käsittely olisi haastavaa. Vihaposti on löyhempi käsite. Myös Saresman mielestä vihaposti-termi on hyvä, koska uhkauksilla on aina vastaanottaja ja lähettäjä. Tässä postauksessa käytän sanaa vihapuhe, koska se on vakiintunut ja tunnettu termi.

Internet luo mahdollisuuksia

Jos Särmä ja Saresma lähtevät käsittelemään aihetta lähettäjän ja vastaanottajan näkökulmista, Virtasen ajatuksissa korostuu vähemmistöjen asema: hänen mielestään vihapuhe on naisiin tai vähemmistöihin kohdistuvaa uhkailua tai syrjintää. Hän itse kuuluu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin. Ensimmäisen kerran hän joutui kohtaamaan vihapuhetta blogissaan, johon hän sai tappouhkauksia ja kommentteja, jotka haukkuivat hänen ulkonäköään. Myöhemmin hän siirtyi käyttämään Twitteriä, jonka kautta sekä häntä että hänen poikaystäväänsä on haukuttu. Esimerkiksi Twitteriin perustettiin tili vain hänen haukkumistaan varten.

tämä on vihapuhettaKuva: Feministinen ajatushautomo Hattu

Sosiaalinen media onkin ollut ratkaisevassa asemassa vihapuheen kasvussa. Saresman ja Särmän mukaan vihapuhe räjähti käsiin vuonna 2010 eikä ole sen jälkeen näyttänyt hiipumisen merkkejä. Syiksi vihapuheen kasvulle tutkijat selittävät osin teknologiaa ja osin asenteiden muutosta: Facebookin ja muun sosiaalisen median käyttäjämäärät kasvoivat, ja uusi teknologia loi mahdollisuuksia myös vihapuheelle. Toisaalta asenneilmapiiri muuttui, kun populismi ja eritoten oikeistopopulismi kasvattivat suosiotaan ympäri Eurooppaa, myös Suomessa, ja vuonna 2011 koettiin se kaikkien tuntema Jytky. Saresma huomauttaa, että 2010-luvun alussa Perussuomalaisten politiikka muuttui, ja esimerkiksi maahanmuuttovastaisuus nousi heidän agendalleen aivan uudella tavalla.

Myös Virtanen vahvistaa muutokset: Hänen mielestään äärioikeisto on normalisoitunut, ja internetin vihapuheesta on tullut näkyvämpää ja yleisempää. Vielä silloin, kun hän oli peruskoulussa, koulukiusaaminen tapahtui koulun muurien sisäpuolella – nyt hän pelkää, että nykyiset lapset joutuvat kestämään kiusaamista sekä koulussa että internetissä.

Vihapuheella on kuitenkin pitkät jäljet: Särmä tuo esille naisvihamielisen kuvaston siltä ajalta, kun suffragetit nousivat puheenaiheeksi. Esikuvia voi hakea myös esimerkiksi 1930-luvun Lapuan liikkeestä ja heidän käyttämästään sanastosta. Kun nykyään monet vihapuheen kohteet saavat viestiä “kävelyttämisestä” ja “kävelylle viemisestä”, sitä voi verrata 30-luvun muiluttamiseen ja sillä uhkailuun.

Silti vihapuheesta on puhuttu erityisen paljon viimeisten parin vuoden aikana, ja tälle tutkijat löytävät monta syytä. Toisaalta julkisuuteen on noussut Me too -kampanjan kaltaisia isoja, universaaleja kampanjoita, jotka ovat nostaneet asiaa esille. Toisaalta internetin keskustelupalstojen tapa käyttää rasistista ja seksististä kieltä on normalisoitunut. Se, ettei kukaan puutu keskusteluun, on tutkijoiden mukaan selvä merkki vihapostin lähettäjille, että tämä on hyvä ja toimiva tapa toimia.

Internet luo myös tietynlaisen illuusion ryhmähengestä: Vaikka ihmiset eivät yksin uskaltaisi sanoa asioita kasvokkain, internet luo ajatuksen ryhmän tuesta, varsinkin, jos vihapuheeseen ei puututa. Muutamat vihakampanjoiden tekijät voivat jopa pyrkiä luomaan ja ylläpitämään tätä illuusiota esimerkiksi kehittämällä useita valeprofiileita, vaikka kaiken takana olisi vain muutaman ihmisen ydinporukka. Saresman mielestä nämä yksittäiset masinoijat ovat saaneet suhteettoman suuren julkisuusarvon, jolloin illuusio me vastaan ne -hengestä säilyy.

Ajatus “yksinäisistä susista” on legendaa

Vielä aiemmin kuviteltiin, että vihapuheen lähettäjät ovat yksinäisiä, syrjäytyneitä miehiä, mutta tämä ei ole Saresman mukaan täysin totta. Vaikka miehet ovat aktiivisempia lähettäjiä, hän ajattelee, ettei vihapuhetta pitäisi enää jaotella miesten ja naisten tai valkoihoisten ja tummien vihapuheeksi, koska se ei johda mihinkään. Sitä paitsi sukupuoli ei hänen mukaansa ole kaksinapainen, eikä jaottelu miesten ja naisten vihapuheeseen ota huomioon muita sukupuolia. Silti hän myöntää, että naisiin kohdistuvalla vihapuheella on erityispiirteitä: usein nainen yritetään hiljentää tai alentaa käyttämällä seksuaalista, raiskausfantasioita käyttävää sanastoa.

Myös Virtanen on huomannut saman. Vaikkei hän koe olevansa nainen, hänet oletetaan usein naiseksi. Hän kommentoi, että “vitun huora” on yksi yleisimmistä kommenteista. “Se on normaalia internet-retoriikkaa. Se on normalisoitunut, vaikka sen ei pitäisi olla ok”, hän kommentoi. Vaikka kaikki vihapuhe ei ole anonyymiä, on hän huomannut, ettei Facebookissa – jossa ihmiset ovat etupäässä omalla kuvallaan ja nimellään – ole tullut uhkauksia, kun taas täysin anonyymissä Sayat.me -palvelussa uhkauksia tuli Twitteriäkin enemmän. Virtanen pohtii, että anonyymiys luo matalamman kynnyksen lähettää negatiivista palautetta aggressiivisemmassa muodossa kuin ihminen muuten lähettäisi.

Sekä vihapuheen lähettäjiä että sen levittämisen motiiveja on vaikea selvittää, koska sosiaalisen median kanavat, kuten Facebook, eivät usein anna tutkijoille käyttöönsä materiaalia esimerkiksi yksityisviesteistä ja kommenteista. Yksittäisiä syitä vihapuheelle ei kaksikon mukaan ole, mutta he suostuvat pohtimaan muutamia syitä. Osittain vihapuheen tarkoituksena on toisen osapuolen hiljentäminen, joskus se on vain tunteenpurkaus, jolloin ei edes mietitä syitä tai seurauksia. Yhtenä motiivina voi olla valkoisen, patriarkaalisen järjestelmän ylläpitäminen, jota vihapuheen kokijat, usein naiset, rikkovat toiminnallaan. Todellisuudessa tätä järjestelmää ei Saresman mukaan ole koskaan ollut olemassakaan, mutta internet luo – kuten jo todettua – illuusion me-hengestä, siitä, että tällainen järjestelmä on ollut olemassa joskus, ja siihen kultaiseen aikaan halutaan palata.

Mitä tästä eteenpäin?

Sekä Saresmalla että Särmällä on ajatuksia siitä, mitä he haluaisivat nykyisessä tilanteessa muuttaa. Saresma toivoo, että poliitikot ottaisivat vihapuheen vakavasti eivätkä itse jakaisi tai käyttäisi rasistista kieltä. Puhuttaessa siitä, voiko vihapuhe konkretisoitua teoiksi, Saresma muistuttaa sanojen itsessään jo olevan voimakkaita aseita, joilla halutaan luoda pelon ilmapiiriä esimerkiksi maahanmuuttajia vastaan. Hän näkeekin, ettei rajaa tekojen ja sanojen välillä ole – hän ei halua, että ihmiset vähättelevät sanojen voimaa.

meitä ei vaienneta

Kuva: Feministinen ajatushautomo Hattu

Kaksikko pohtii, että rasistit ovat saaneet keksiä julkiseen keskusteluun uusia sanoja, joilla peitellään taustalla olevaa rasismia. Tällainen sana on esimerkiksi maahanmuuttokriittinen, jota näkee käytettävän julkisessa keskustelussa. Saresman mukaan tällaisista sanoista tulisi päästä eroon, koska poliitikot ovat tietynlaisia roolimalleja yleiselle keskustelulle.

Särmä huomauttaa vihapuheen voivan vaikuttaa kokonaisvaltaisesti esimerkiksi kohteen työkykyyn. Moni ei kuitenkaan uskalla sanoa mitään työnantajalleen tai työterveydenhuollolle, jolloin vihapostin lähettäjän tavoite – hiljentäminen – on onnistunut. Vihapuheen kohteen tulisikin saada lisää tukea sekä työterveyden puolelta, mutta myös sen ulkopuolelta: Särmä muistuttaa, että esimerkiksi pätkätyöläiset ja työttömät jäävät helposti tukipalveluiden ulkopuolelle, koska palveluiden kehittäminen suunnataan työterveydenhuollon piiriin.

Kaksikko on yhtä mieltä siitä, että vihapuheen käsite on ongelmallinen ja vaikea – se ei ole laissa säädetty termi – mutta samalla he haluaisivat, että yhteiskunta pystyisi puuttumaan vihapuheeseen ja rankaisemaan siitä. Särmä toteaakin, että esimerkiksi monen ihmisen harjoittamaan vihapuheeseen tai kiertokautta tehtyyn uhkaukseen tulisi voida puuttua oikeudellisin keinoin, mutta se, miten tämä käytännössä toteutuisi, jää kaksikon puheissa vielä auki.

Blogipostaus pohjautuu Vihan ja inhon internet -sarjakuvaan sekä Tiedetorstai-paneelikeskusteluun 11.4. Lost in Helsinki -ravintolassa, jossa keskustelijoina olivat Tuija Saresma ja Saara Särmä.