Vihapuhe tulee ottaa vakavasti

Kirjoitus on toteutettu osana Turun yliopiston Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia. Kurssilla kulttuurihistorian aineopintovaiheen opiskelijat harjoittelevat tieteellistä ja populaaria kirjoittamista sekä tiedeviestintää. Julkaisemme blogissamme opiskelijoiden kirjoituksia, jotka he ovat kirjoittaneet hankkeemme teemoihin liittyen.

Kirjoittaja: Miska Karhu

Viha, valta, seksuaalinen häirintä ja vihapuhe ovat olleet viime aikoina julkisen keskustelun ytimessä. Jokaisella on niihin mielipide, ja suurin osa tuntee jonkun, joka on kokenut vihapuhetta. Myös termien määritelmistä on kiistaa.

Kaksi alan tutkijaa, Tuija Saresma ja Saara Särmä, pohtivat erilaisia näkökulmia vihapuheeseen ja sen motiiveihin. Saresma on nykykulttuurin tutkimuksen dosentti Jyväskylän yliopistossa. Hän on tutkinut toiseuttamista internetissä sekä maahanmuutto- ja naisvastaisia internetfoorumeja. Särmä on yhteiskuntatieteiden tohtori, tutkija ja feministisen ajatushautomo Hatun perustaja. Heidän lisäksi haastattelin vihapuheen kokijaa, Maisa Virtasta, joka on 21-vuotias nuori aikuinen.

Vihapuheella on erilaisia tyyppejä, joita myös tutkijat sivuavat puheissaan. Trollaaminen tapahtuu vain huvin vuoksi, eikä sillä välttämättä ole erillistä syytä, kun taas doksaaminen eli ihmisten yhteystietojen ja muiden henkilökohtaisten asioiden levittäminen on jo paljon aggressiivisempaa. Särmä käyttää mieluummin vihaposti-termiä, koska hänen mukaansa nykyisessä julkisessa keskustelussa on tahallaan haluttu sekoittaa eri termejä, esimerkiksi kritiikkiä ja vihapuhetta, jotta niiden käsittely olisi haastavaa. Vihaposti on löyhempi käsite. Myös Saresman mielestä vihaposti-termi on hyvä, koska uhkauksilla on aina vastaanottaja ja lähettäjä. Tässä postauksessa käytän sanaa vihapuhe, koska se on vakiintunut ja tunnettu termi.

Internet luo mahdollisuuksia

Jos Särmä ja Saresma lähtevät käsittelemään aihetta lähettäjän ja vastaanottajan näkökulmista, Virtasen ajatuksissa korostuu vähemmistöjen asema: hänen mielestään vihapuhe on naisiin tai vähemmistöihin kohdistuvaa uhkailua tai syrjintää. Hän itse kuuluu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin. Ensimmäisen kerran hän joutui kohtaamaan vihapuhetta blogissaan, johon hän sai tappouhkauksia ja kommentteja, jotka haukkuivat hänen ulkonäköään. Myöhemmin hän siirtyi käyttämään Twitteriä, jonka kautta sekä häntä että hänen poikaystäväänsä on haukuttu. Esimerkiksi Twitteriin perustettiin tili vain hänen haukkumistaan varten.

tämä on vihapuhettaKuva: Feministinen ajatushautomo Hattu

Sosiaalinen media onkin ollut ratkaisevassa asemassa vihapuheen kasvussa. Saresman ja Särmän mukaan vihapuhe räjähti käsiin vuonna 2010 eikä ole sen jälkeen näyttänyt hiipumisen merkkejä. Syiksi vihapuheen kasvulle tutkijat selittävät osin teknologiaa ja osin asenteiden muutosta: Facebookin ja muun sosiaalisen median käyttäjämäärät kasvoivat, ja uusi teknologia loi mahdollisuuksia myös vihapuheelle. Toisaalta asenneilmapiiri muuttui, kun populismi ja eritoten oikeistopopulismi kasvattivat suosiotaan ympäri Eurooppaa, myös Suomessa, ja vuonna 2011 koettiin se kaikkien tuntema Jytky. Saresma huomauttaa, että 2010-luvun alussa Perussuomalaisten politiikka muuttui, ja esimerkiksi maahanmuuttovastaisuus nousi heidän agendalleen aivan uudella tavalla.

Myös Virtanen vahvistaa muutokset: Hänen mielestään äärioikeisto on normalisoitunut, ja internetin vihapuheesta on tullut näkyvämpää ja yleisempää. Vielä silloin, kun hän oli peruskoulussa, koulukiusaaminen tapahtui koulun muurien sisäpuolella – nyt hän pelkää, että nykyiset lapset joutuvat kestämään kiusaamista sekä koulussa että internetissä.

Vihapuheella on kuitenkin pitkät jäljet: Särmä tuo esille naisvihamielisen kuvaston siltä ajalta, kun suffragetit nousivat puheenaiheeksi. Esikuvia voi hakea myös esimerkiksi 1930-luvun Lapuan liikkeestä ja heidän käyttämästään sanastosta. Kun nykyään monet vihapuheen kohteet saavat viestiä “kävelyttämisestä” ja “kävelylle viemisestä”, sitä voi verrata 30-luvun muiluttamiseen ja sillä uhkailuun.

Silti vihapuheesta on puhuttu erityisen paljon viimeisten parin vuoden aikana, ja tälle tutkijat löytävät monta syytä. Toisaalta julkisuuteen on noussut Me too -kampanjan kaltaisia isoja, universaaleja kampanjoita, jotka ovat nostaneet asiaa esille. Toisaalta internetin keskustelupalstojen tapa käyttää rasistista ja seksististä kieltä on normalisoitunut. Se, ettei kukaan puutu keskusteluun, on tutkijoiden mukaan selvä merkki vihapostin lähettäjille, että tämä on hyvä ja toimiva tapa toimia.

Internet luo myös tietynlaisen illuusion ryhmähengestä: Vaikka ihmiset eivät yksin uskaltaisi sanoa asioita kasvokkain, internet luo ajatuksen ryhmän tuesta, varsinkin, jos vihapuheeseen ei puututa. Muutamat vihakampanjoiden tekijät voivat jopa pyrkiä luomaan ja ylläpitämään tätä illuusiota esimerkiksi kehittämällä useita valeprofiileita, vaikka kaiken takana olisi vain muutaman ihmisen ydinporukka. Saresman mielestä nämä yksittäiset masinoijat ovat saaneet suhteettoman suuren julkisuusarvon, jolloin illuusio me vastaan ne -hengestä säilyy.

Ajatus “yksinäisistä susista” on legendaa

Vielä aiemmin kuviteltiin, että vihapuheen lähettäjät ovat yksinäisiä, syrjäytyneitä miehiä, mutta tämä ei ole Saresman mukaan täysin totta. Vaikka miehet ovat aktiivisempia lähettäjiä, hän ajattelee, ettei vihapuhetta pitäisi enää jaotella miesten ja naisten tai valkoihoisten ja tummien vihapuheeksi, koska se ei johda mihinkään. Sitä paitsi sukupuoli ei hänen mukaansa ole kaksinapainen, eikä jaottelu miesten ja naisten vihapuheeseen ota huomioon muita sukupuolia. Silti hän myöntää, että naisiin kohdistuvalla vihapuheella on erityispiirteitä: usein nainen yritetään hiljentää tai alentaa käyttämällä seksuaalista, raiskausfantasioita käyttävää sanastoa.

Myös Virtanen on huomannut saman. Vaikkei hän koe olevansa nainen, hänet oletetaan usein naiseksi. Hän kommentoi, että “vitun huora” on yksi yleisimmistä kommenteista. “Se on normaalia internet-retoriikkaa. Se on normalisoitunut, vaikka sen ei pitäisi olla ok”, hän kommentoi. Vaikka kaikki vihapuhe ei ole anonyymiä, on hän huomannut, ettei Facebookissa – jossa ihmiset ovat etupäässä omalla kuvallaan ja nimellään – ole tullut uhkauksia, kun taas täysin anonyymissä Sayat.me -palvelussa uhkauksia tuli Twitteriäkin enemmän. Virtanen pohtii, että anonyymiys luo matalamman kynnyksen lähettää negatiivista palautetta aggressiivisemmassa muodossa kuin ihminen muuten lähettäisi.

Sekä vihapuheen lähettäjiä että sen levittämisen motiiveja on vaikea selvittää, koska sosiaalisen median kanavat, kuten Facebook, eivät usein anna tutkijoille käyttöönsä materiaalia esimerkiksi yksityisviesteistä ja kommenteista. Yksittäisiä syitä vihapuheelle ei kaksikon mukaan ole, mutta he suostuvat pohtimaan muutamia syitä. Osittain vihapuheen tarkoituksena on toisen osapuolen hiljentäminen, joskus se on vain tunteenpurkaus, jolloin ei edes mietitä syitä tai seurauksia. Yhtenä motiivina voi olla valkoisen, patriarkaalisen järjestelmän ylläpitäminen, jota vihapuheen kokijat, usein naiset, rikkovat toiminnallaan. Todellisuudessa tätä järjestelmää ei Saresman mukaan ole koskaan ollut olemassakaan, mutta internet luo – kuten jo todettua – illuusion me-hengestä, siitä, että tällainen järjestelmä on ollut olemassa joskus, ja siihen kultaiseen aikaan halutaan palata.

Mitä tästä eteenpäin?

Sekä Saresmalla että Särmällä on ajatuksia siitä, mitä he haluaisivat nykyisessä tilanteessa muuttaa. Saresma toivoo, että poliitikot ottaisivat vihapuheen vakavasti eivätkä itse jakaisi tai käyttäisi rasistista kieltä. Puhuttaessa siitä, voiko vihapuhe konkretisoitua teoiksi, Saresma muistuttaa sanojen itsessään jo olevan voimakkaita aseita, joilla halutaan luoda pelon ilmapiiriä esimerkiksi maahanmuuttajia vastaan. Hän näkeekin, ettei rajaa tekojen ja sanojen välillä ole – hän ei halua, että ihmiset vähättelevät sanojen voimaa.

meitä ei vaienneta

Kuva: Feministinen ajatushautomo Hattu

Kaksikko pohtii, että rasistit ovat saaneet keksiä julkiseen keskusteluun uusia sanoja, joilla peitellään taustalla olevaa rasismia. Tällainen sana on esimerkiksi maahanmuuttokriittinen, jota näkee käytettävän julkisessa keskustelussa. Saresman mukaan tällaisista sanoista tulisi päästä eroon, koska poliitikot ovat tietynlaisia roolimalleja yleiselle keskustelulle.

Särmä huomauttaa vihapuheen voivan vaikuttaa kokonaisvaltaisesti esimerkiksi kohteen työkykyyn. Moni ei kuitenkaan uskalla sanoa mitään työnantajalleen tai työterveydenhuollolle, jolloin vihapostin lähettäjän tavoite – hiljentäminen – on onnistunut. Vihapuheen kohteen tulisikin saada lisää tukea sekä työterveyden puolelta, mutta myös sen ulkopuolelta: Särmä muistuttaa, että esimerkiksi pätkätyöläiset ja työttömät jäävät helposti tukipalveluiden ulkopuolelle, koska palveluiden kehittäminen suunnataan työterveydenhuollon piiriin.

Kaksikko on yhtä mieltä siitä, että vihapuheen käsite on ongelmallinen ja vaikea – se ei ole laissa säädetty termi – mutta samalla he haluaisivat, että yhteiskunta pystyisi puuttumaan vihapuheeseen ja rankaisemaan siitä. Särmä toteaakin, että esimerkiksi monen ihmisen harjoittamaan vihapuheeseen tai kiertokautta tehtyyn uhkaukseen tulisi voida puuttua oikeudellisin keinoin, mutta se, miten tämä käytännössä toteutuisi, jää kaksikon puheissa vielä auki.

Blogipostaus pohjautuu Vihan ja inhon internet -sarjakuvaan sekä Tiedetorstai-paneelikeskusteluun 11.4. Lost in Helsinki -ravintolassa, jossa keskustelijoina olivat Tuija Saresma ja Saara Särmä.

Uhrin identiteetti -työpajan herättämiä ajatuksia

Teksti: Saara Kilponen

Turun yliopiston Argumenta-hanke ”Vihan pitkät jäljet” järjesti Helsingissä 22.–23.3.2018 kaksipäiväisen työpajan, jossa pohdittiin uhrin asemaa ja määrittelyä nykypäivän kärjistävässä keskustelukulttuurissa. Lisäksi työpajassa keskusteltiin muun muassa uhriutumisen käytöstä argumentoinnissa sekä erilaisista vainon kokemuksista niin historiassa kuin nykypäivänä. Osallistuin työpajaan avustajana, ja opiskelijana on aina antoisaa päästä seuraamaan eri alojen tutkijoiden sekä muiden yhteiskunnallisten toimijoiden esityksiä sekä ryhmätyöskentelyä. Käsittelen tässä blogi-tekstissä työpajan herättämiä ajatuksia liittyen Australian alkuperäisväestöön yleensä sekä erityisesti suhteessa omaan valmisteilla olevaan pro gradu -tutkielmaani, jossa tutkin länsimaalaisuutta ja rasismia Australian alkuperäisväestön suojelukeskustelussa 1800-luvun puolivälissä.

BaltzarMuun muassa Ruskeat tytöt -mediassa työskentelevän toimittaja Carmen Baltzarin pitämä alustus aloitti työpajan ensimmäisen päivän, joka pidettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tiloissa. Kuva: Liisa Lalu.

Torstain, työpajan ensimmäisen päivän, aloitti vähemmistöjen representaatioihin, identiteetteihin sekä valtarakenteisiin mediassa ja taiteessa keskittyvä elokuvantekijä ja journalisti Carmen Baltzar otsikkonaan ”White supremacy, victim rhetoric and the wider climate of public speech”. Esityksessään Baltzar vertasi yhteiskunnassa vallitsevaa vihapuhetta jäävuoreen ja painotti erityisesti pinnanalaisten virtausten tutkimuksen sekä tutkijoiden oman position tarkastelun ja sen esille tuomisen tärkeyttä. Baltzar toi esille erilaisia uhrin käsitteeseen liittyviä narratiiveja, joissa esimerkiksi muut kuin valkoiset kuvataan pääsääntöisesti kulttuuriensa uhreina ja valkoiset heidän pelastajinaan. Toisessa uhri-narratiivissa valkoiset uhriutuvat itse: monet valkoiset näkevät vihapuheen monesti sananvapauden käyttämisenä ja siten vihapuheeseen kohdistettu kritiikki näyttäytyy näille henkilöille usein sensuurina ja heidän oikeuksiensa tallomisena.

KahlosHistorioitsija, antiikintutkija, dosentti Maijastina Kahlos (Helsingin yliopisto) piti työpajan toisen alustuksen otsikolla ”Kärsimyksen kirkkain kruunu – marttyyrius myöhäisantiikin uskonnollisissa ja poliittisissa kiistoissa”. Kuva: Liisa Lalu.

Kahlos3Hankkeen johtaja, professori Marjo Kaartinen (keskellä) ohjasi alustuksen jälkeen käytyä keskustelua. Kuva: Liisa Lalu.

Torstaina kuultiin myös historioitsija, antiikintutkija, dosentti Maijastina Kahloksen, kieltentutkija, tutkijatohtori Lotta Lehden sekä historioitsija, dosentti Oula Silvennoisen esitykset, joissa käsiteltiin marttyyriutta myöhäisantiikin uskonnollisissa ja poliittisissa kiistoissa, uhriuden retoriikkaa sosiaalisessa mediassa sekä populismin kieltä ja modernin fasismin mobilisaatiotekniikoita. Ryhmätyöskentelyssä esitysten lomassa käytiin vilkasta keskustelua muun muassa käsitteiden uhri, uhriutuminen ja uhriuttaminen määrittelystä sekä #metoo-kampanjan myötä samalla viikolla esille nousseesta Aku Louhimieheen liittyvästä kohusta.

LehtiTurun yliopiston kieli- ja käännöstieteiden laitoksen tutkijatohtori Lotta Lehti puhui alustuksessaan uhriutumisen retoriikasta sosiaalisen median alustoilla. Lehden tutkimusalaa on digitaalinen viestintä retoriikan ja diskurssintutkimuksen näkökulmista. Kuva: Karoliina Sjö.

Baltzarin esille tuomalla pelastaja–uhriutuja-asemoinnilla on paikkansa myös Australian alkuperäisväestön suojelukeskustelussa 1800-luvun puolivälissä, jossa Euroopasta tulleiden valkoisten uudisraivaajien tuli pelastaa Australian alkuperäisväestö, suojella alkuperäisväestöä sen omalta kulttuurilta ja kouluttaa heidät osaksi ”sivistynyttä”, eurooppalaista yhteiskuntaa. Suojelukeskustelun osana pohdittiin myös Australian alkuperäisväestön asemaa suhteessa uuteen emämaahan: olivatko he tai tulisiko heistä tehdä emämaan kansalaisia, jotka omaisivat samat oikeudet kuin uudisraivaajat? Samalla keskustelua herätti myös maanomistus: uudisraivaajat pitivät Australian maa-alueita pitkälti omistamattomina ja siten he kokivat, että heillä oli oikeus valloittaa maa-alueita itselleen. Uudisraivaajat kokivat Australian alkuperäisväestön suojelua ajaneiden filantrooppien ajatukset alkuperäisväestön oikeuksista maa-alueisiin ja yleisestikin omien oikeuksiensa polkemisena. Nimittämällä filantrooppeja aikalaislehdissä valehyväntekijöiksi alkuperäisväestön suojelua vastustaneet uudisraivaajat pyrkivät kyseenalaistamaan filantrooppien tavoitteet ja tekemään heidän suunnitelmansa naurunalaisiksi. Samanlainen asetelma on ehkä nähtävissä myös tämän päivän populismissa, jota käsiteltiin Silvennoisen esityksessä. Väheksyessään perinteisen median uutisointitapaa ja nimeämällä sen valemediaksi, pyrkivät tämän päivän populistit vähentämään median arvovaltaa.

Silvennoinen3Historioitsija, dosentti Oula Silvennoinen (Helsingin yliopisto) piti ensimmäisen päivän viimeisen alustuksen, jossa hän kysyi, mitä on populismi, mitä on fasismi, ja onko niillä joitain tekemistä keskenään. Lisäksi Silvennoinen pohti esityksessään muun muassa sitä, millaista retoriikkaa esimerkiksi erilaiset fasistiset liikkeet käyttävät, ja miten ulkopuolinen voi tunnistaa keskustelussa liikkuvien teemojen alkuperän. Kuva: Karoliina Sjö.

Työpajan toisen päivän aloitti oikeushammaslääkäri, professori Helena Rannan keynote-luento otsikolla ”Voiko ja pitääkö antaa anteeksi?”. Luennossaan Ranta käsitteli anteeksiantoa ja sen haasteellisuutta oman työnsä pohjalta eri konfliktialueilla sekä sotarikosoikeuden tehtävissä. Hän pohti muun muassa sitä, voiko kidutuksen uhriksi joutunut henkilö ylipäätänsä antaa kiduttajilleen anteeksi. Hän puntaroi myös anteeksiannon ja poliittisen johdon anteeksipyynnön suhdetta puhuessaan Perun alkuperäisväestön pakkosterilisaatioista 1990-luvun lopulla.

RantaOikeushammaslääkäri, professori Helena Ranta (Helsingin yliopisto) luennoi anteeksiantamisen tematiikasta Päivälehden museon auditoriossa. Ranta on työskennellyt monella eri konfliktialueella uhrien tunnistamisen ja sotarikosoikeuden tehtävien parissa. Kuva: Liisa Lalu.

Luentoa seuranneessa keskustelussa tuotiin esille, että Saksassa tehdyn kyselytutkimuksen mukaan ainoastaan hyvin pieni osa saksalaisista identifioituu Saksan kansallissosialismin pahantekijöiden jälkeläisiksi ja siten suurin osa saksalaisista kokee olevansa kansallissosialismin uhreja. Toisen uhriuttaminen on vallankäyttöä. Tämä tuli useasti esille työpajan eri osioissa samoin kuin perjantain toisessa esityksessä, jossa osallistujat pääsivät pohtimaan käsitteisiin uhri, uhriutuminen ja uhriuttaminen yleisemmin liitettyä kieltä ja kuvastoa sanomalehti- ja aikakausilehtimateriaalien pohjalta. Kyseisen osuuden, joka käsitti kokeellisen ja osallistavan työpajan, ohjasi poliittiseen ja seksuaaliseen väkivaltaan, sukupuoleen sekä konfliktien ja sotatraumojen tutkimukseen keskittyneen tutkija ja taiteilija Nena Močnik.

MocnikTutkijatohtori Nena Močnik (Turun yliopisto) ohjasi toisena päivänä kokeellisen työpajan, jossa osallistujat pääsivät pohtimaan käsitteisiin uhri, uhriutuminen ja uhriuttaminen yleisemmin liitettyä kieltä ja kuvastoa sanomalehti- ja aikakausilehtimateriaalien pohjalta. Kuva: Karoliina Sjö.

Uhriuttamisen kautta uhrille voidaan luoda ja antaa identiteetti, joka voi vallata ihmisen kokonaan. Tällöin uhrin on haastavaa nähdä itsensä aktiivisena toimijana, jonka koko olemusta ja toimintaa ei määrittele ainoastaan usein passiivisena pidetty uhri-identiteetti. Tämä voi pahimmillaan ylläpitää uhrin traumaa ja vaikeuttaa siitä toipumista. Työpajan päätti perjantai-iltapäivällä paneelikeskustelu, jossa koottiin työpajan keskeisiä tuloksia.

Päivälehden museoTyöpajan toinen päivä pidettiin Päivälehden museossa. Kuva: Liisa Lalu.

Myös perjantain esitykset ja puheenvuorot herättivät Australian alkuperäisväestöön liittyviä ajatuksia. Australiassa alkuperäisväestöä ei käsittääkseni ole pakkosterilisoitu, mutta se pyrittiin assimiloimaan valkoiseen valtaväestöön systemaattisesti 1900-luvun vaihteesta 1960-luvulle asti muun muassa erottamalla alkuperäisväestön lapsia perheistään huostaanotoilla ja sijoittamalla heidät lasten- ja koulukoteihin, joissa heidät pakotettiin luopumaan omasta identiteetistään. Assimilaatio valkoisten määrittämillä ehdoilla oli valkoisten asettama näennäinen edellytys australialaisen yhteiskunnan jäsenyydelle, sillä valkoisen kulttuurin ja kielen omaksuminen ei todellisuudessa poistanut valkoisen yhteiskunnan ennakkoluuloja ja väärinkäytöksiä alkuperäisväestöä kohtaan.

Systemaattisten huostaanottojen uhreiksi joutui useasti saman suvun edustajia useassa sukupolvessa ja siten trauma välittyi sukupolvelta toiselle (engl. Stolen Generations). Australian hallitus teetti tutkimuksen varastettujen sukupolvien kokemuksista 1990-luvun puolivälissä. Tulosten pohjalta julkaistiin Bringing Them Home -raportti (1997), jonka mukaan lasten erottaminen perheistään rikkoi perusihmisoikeuksia. Australian valtio esitti anteeksipyyntönsä tapahtuneesta helmikuussa 2008 silloisen pääministerinsä Kevin Ruddin välityksellä. Anteeksipyyntö sai ristiriitaisen vastaanoton: osa uudisraivaajien jälkeläisistä koki anteeksipyynnön tarpeettomana ja kielsi edelleen varastettujen sukupolvien olemassaolon. Australiassa väärinkäytöksistä alkuperäisväestöä kohtaan vaiettiin pitkään aina 1980-luvulle asti, mikä omalta osaltaan on mahdollistanut sen, että Euroopasta tulleiden uudisraivaajien jälkeläiset eivät myöskään identifioidu väärinkäytösten tekijöiden jälkeläisiksi ja kokevat olevansa syyllistämisen uhreja. Virallinen anteeksipyyntö ja alkuperäisväestön historian kirjoittaminen ovat omalta osaltaan edesauttaneet alkuperäisväestöä toipumaan väärinkäytösten aiheuttamasta traumasta, mutta alkuperäisväestön ja valtaväestön suhde on edelleen haasteellinen.

Päivälehden museo2Kuva Päivälehden museosta: Liisa Lalu.

Työpajan alussa Baltzar peräänkuulutti pinnanalaisten rakenteiden näkyväksi tekemistä: kyseenalaistamaton yksilön sisäinen puhe luo pohjaa ennakkoluuloille ja sitä kautta yhteiskunnassa vallitsevalle vihapuheelle. Teoksessaan ”Austracism” (2003) australialaistaiteilija Vernon Ah Kee tarkastelee yhteisön ulkopuolelle sulkemista sekä rodullisia jännitteitä kielen avulla. Teoksen nimi on sanaleikki ostrakismista (engl. ostracism) ja se koostuu lauseista, kuten:

”En ole rasisti… mutta en ymmärrä, miksei alkuperäisväestö ei osaa edes huolehtia taloistaan kunnolla… En ole rasisti… mutta alkuperäisväestö ei tehnyt mailla mitään ennen saapumistamme… En ole rasisti… mutta he eivät edes käyttäneet vaatteita ennen tuloamme… En ole rasisti… mutta et voi väittää, etteikö hallitus huolehtisi heistä… En ole rasisti… mutta minun veroillani maksetaan heidän ruokansa… En ole rasisti… mutta entä me valkoiset?… ”

Teoksen esille tuomissa ajatuksissa näkyy ajatusten historialliset kytkökset ja se, miten käsitteet uhri, uhriuttuminen ja uhriuttaminen ovat niissä läsnä. Nostamalla esiin Australian valtaväestön sisäisiä narratiiveja Ah Kee pakottaa katsojansa kohtaamaan oman sisäisen narratiivinsa rodusta, tasa-arvosta ja identiteetistä ja siten pinnanalaisista virtauksista tulee näkyviä.

Kaksipäiväisen työpajan aikana tuli ilmi se, ettei uhriuteen liittyvät käsitteet sekä niiden hyödyntäminen argumentoinnissa ja vainon kokemuksissa ole yksiselitteisiä. Työpajan osallistujien aktiivisuus sekä esitykset korostivat omalta osaltaan tarvetta yleiselle yhteiskunnalliselle keskustelulle sekä vastaavanlaisille monitieteellisille keskustelun avauksille, jotta pinnanalaisten rakenteiden näkyväksi tekeminen ei jäisi vihapuheelle ominaisten vaientamispyrkimysten alle.

Kirjoittaja Saara Kilponen on Turun yliopiston kulttuurihistorian maisterivaiheen opiskelija, joka tutkii pro gradu -työssään länsimaalaisuutta ja rasismia Australian alkuperäisväestön suojelukeskustelussa 1800-luvun puolivälissä. Kirjoittajan kiinnostuksen kohteisiin kuuluvat muun muassa tasa-arvoon, toiseuteen ja yhteiskunnallisiin marginaaleihin liittyvät kysymykset.

 

Lähteet:

AH KEE, Vernon: Austracism, 2003. https://cs.nga.gov.au/Detail-LRG.cfm?IRN=129593&View=LRG. Lainattu 3.4.2018.

Bringing Them Home Report. Report of the National Inquiry into the Separation of Aboriginal and Torres Strait Islander Children from Their Families. The Human Rights and Equal Opportunity Commission, Commonwealth of Australia, 1997. https://bth.humanrights.gov.au/the-report/bringing-them-home-report. Lainattu 3.4.2018.

‘Sorry’ apology to Stolen Generations. https://www.creativespirits.info/aboriginalculture/politics/sorry-apology-to-stolen-generations. Lainattu 3.4.2018.

The Stolen Generations. https://www.australianstogether.org.au/discover/australian-history/stolen-generations. Lainattu 3.4.2018.

Pyyhitään historia (?)

Teksti ja kuvat: Karoliina Sjö

Ateneumissa on tällä hetkellä esillä nykytaiteilija Adel Abidinin (s. 1973, Bagdad, Irak) näyttely History Wipes, joka levittäytyy erilaisina videoinstallaatioina ja veistoksina museon eri kerroksiin ja tiloihin. Abidinin uudet ja viime vuosien aikana syntyneet teokset käsittelevät erilaisia historiamme kipupisteitä ja ihmisenä olemista maailmassa, joka on monelta osin hyvin epävakaa. Kävin katsomassa, tai oikeastaan kokonaisvaltaisesti kokemassa, kyseisen näyttelyn keskiviikkona 28.3.2018. Sopivasti siis Uhrin identiteetti -työpajamme jälkitunnelmissa.

Ateneumissa oli meneillään tuolloin opiskelijapäivä, jolloin opiskelijat pääsivät museoon ilmaiseksi. Päivän yhteydessä museossa järjestettiin myös paneelikeskustelu identiteetistä, vallasta ja kulttuurista. Keskustelemassa olivat itse taiteilija Adel Abidin, Ateneumin museonjohtaja Susanna Pettersson, Sitran ennakointiasiantuntija Mikko Dufva sekä Helsingin kuvataidelukion nuoria.

paneelikeskusteluPaneelikeskustelu identiteetistä, vallasta ja kulttuurista. Keskustelemassa taiteilija Adel Abidin, Sitran ennakointiasiantuntija Mikko Dufva, Helsingin kuvataidelukion opiskelijat Róza Turunen ja Fanny Kajela sekä Ateneumin museonjohtaja Susanna Pettersson.

Ainakin ilta-aikaan Ateneumin käytävät, rappuset ja salit täyttyivät ihmisistä. Vilinästä huolimatta huomasin kuitenkin olevani välillä teosten äärellä yksin, toisessa hetkessä kokemusta oli taas jakamassa kymmeniä ihmisiä. Yksin koetun ja yhteisesti jaetun vuorottelu sopi mielestäni hyvin näyttelyn tematiikkaan. Viha, pahuus ja vaino tuntuvat jättävän ihmisen niin yksin. Mutta toisaalta se on illuusiota, sillä me olemme yhdessä olemassa. Meillä on yhteinen historia, nykyisyys ja tuleva. Yksin kohdattu ja koettu vääryys, viha, väkivalta ja vaino muuttuvat lopulta kollektiivisiksi, sukupolvelta toiselle siirtyviksi traumoiksi, muistoiksi, möykyiksi. Me emme siis ole irrallisia, vaan kannamme taakkamme yhdessä, sukupolvesta toiseen. Emme pääse pakoon, vaikka kuinka sulkisimme silmämme siltä, mitä ympärillämme tapahtuu ja on tapahtunut viime vuosikymmenten ja -satojen, jopa vuosituhansien, aikana. Meillä on samalla kuitenkin yhdessä mahdollisuus, ja myös vastuu, vaikuttaa siihen, miten tuleva muotoutuu ja millaisia taakkoja jätämme tuleville polville kannettavaksi ja selviteltäväksi.

puhdistus_video_stillStill-kuva videoteoksesta Puhdistus, jossa ns. väärän väriset ja muutenkin väärin ajattelevat ja olevat uhrit joutuvat pesun ja puhdistuksen kohteeksi. Teos ottaa kantaa etniseen puhdistukseen, joka on teemana edelleen hyvin ajankohtainen.

Toisaalta, kenen kertomista tarinoista historiamme lopulta koostuu, ja ketkä ovat vastuussa siitä, mitä historiasta kerrotaan – tai jätetään kertomatta? Voimmeko luottaa historiaamme, vai onko se vain illuusiota?

Entä jos historia pyyhittäisiinkin pois, ja kaikki maailman taakat ja painolastit poistettaisiin ihmisten harteilta? Ja samalla kaikki ympärillämme juuri nyt tapahtuva epämiellyttävä häviäisi, silmänräpäyksessä. Ei olisi sotia, pakolaisuutta ja konflikteja. Ei etnisiä puhdistuksia, manipulointia, pakkopalautuksia ja väärinkäytettyjä valta-asemia. Kaikkia niitä asioita, joita maailmassa on tapahtunut kautta historian, ja tapahtuu juuri nyt tällä hetkellä. Asioita, joita emme mielellämme ajattele ja joista vaikenemme, joille suljemme silmämme ja käännämme selkämme. Asioita, joista emme edes mahdollisesti, syystä tai toisesta, tiedä. Abidinia kiinnostaakin juuri ne asiat, jotka pyyhitään pois näkyvistä. Taiteellaan hän koittaa tarkastella, mitä asioita pyritään häivyttämään ja mistä asioista vaietaan. Mihin emme uskalla katsoa, miksi?

puhdistus_kangasTeoksen Puhdistus toinen osa, kangas, johon kaikki ”häiritsevä ja likainen” on valunut.

Teoksia on yhteensä 11. Kuten Abidin itse paneelikeskustelussa kertoi, ovat monet näyttelyn uusista teoksista syntyneet vuorovaikutuksessa Ateneumin arkkitehtuurin kanssa. Ateneum on ollut vaikuttamassa ja muokkaamassa kuvaamme muun muassa suomalaisuudesta ja niin sanotusta yhteisestä historiastamme jo vuodesta 1888 lähtien. Sen asema yhtenä maamme keskeisimpänä muistiorganisaationa resonoi Abidinin taiteen kanssa, sillä muistamiseen ja identiteettiin liittyvät kysymykset ovat myös hänen taiteessaan keskeisiä.

al-warqaaTeos nimeltään Al-Warqaa on kannanotto ihmisoikeuksien puolesta. Se liittyy teokseen Sinfonia, jonka Abidin toteutti vuonna 2012 Irakissa murhattujen nuorten muistoksi. Teos ja tila luovat asetelman, joka saa pohtimaan historian eri kerroksia ja erilaisia vastakkainasetteluja.

Kaikki näkemäni ja kokemani teokset olivat vaikuttavia omalla tavallaan, sekä yksin että osana kokonaisuutta, nekin. Monet teokset synnyttivät erilaisia ajatuksia, mutta monet menivät myös hyvin syvälle, ihon alle, aiheuttaen erilaisia fyysisiä tuntemuksia; inhoa, pahoinvointia, epämukavuutta ja avuttomuutta, vihaakin.

Monia teoksia leimaa osaltaan tietynlainen sarkastinen ote, josta Abidin puhui myös paneelikeskustelussa. Monet hirmuteot saavuttavat ulottuvuuksia, jotka kaikessa kamaluudessaan vaikuttavat jollain tasolla jopa ironisilta, niin käsittämättömiä ne ovat. Koputus ovelle, ”Hei, tulimme tappamaan isäsi”, kuin mikäkin arkinen tervehdys, mukamas.

we came to kill your fatherTulimme tappamaan isäsi -teos pohjautuu erääseen Suomen sisällissodasta nousevaan tarinaan ja muistoon. Toisaalta se viittaa universaalisti niihin kauhun hetkiin, jolloin jollakulla on valta päättää toisen kohtalosta.

Abidin käsittelee teoksissaan myös kulttuuriamme, jossa meillä on mahdollisuus saada käsiimme lähes kaikki maailman tieto sekä kuvamateriaalia jopa suoraan striimattuna erilaisista tapahtumista ympäri maailmaa. Tieto on suoraan edessämme, mutta silti suljemme siltä niin usein silmämme. Tai mieluummin kuvaamme ja jaamme videon esimerkiksi YouTubeen kuin tartumme tilanteeseen ja tarjoamme apuamme. Ruudun takaa lienee helpompi edelleen etäännyttää ja irrottaa itsensä tapahtumista. Toisaalta poiskatsominen ja itsensä etäännyttäminen voi olla ihan inhimillistäkin. Kaikki se julmuus ja pahuus voi saada tuntemaan itsensä hyvin pieneksi ja voimattomaksi. Siksi etenkin niillä, joilla on valtaa, on vastuu.

Mielestäni näyttely vastaa esittämäänsä kysymykseen historian poispyyhkimisen mahdollisuudesta jopa tavallaan (sarkastisesti) nauraen ajatukselle. Ei, historiaa ei voi pyyhkiä pois, eikä pidäkään. Sitä vastoin se pitää tuoda ihmisten eteen yhä uudestaan ja uudestaan, erilaisin ja uusin tavoin. Merkitystä on sillä, millä tavoin ja mitä historiasta kerromme sekä keiden ääniä tuomme esille. Toisaalta on hyvä tunnistaa ja tunnustaa, että monista historiallisista tapahtumista on vaiettu, ja vaietaan yhä edelleen. Kenen kertomuksiin voimme oikeastaan lopulta luottaa?

arkistoArkisto-teos kuvaa kätkettyjä, tuhansien tavallisten ihmisten kohtaloita ja tarinoita.

Viimeistään arkistoja, jotka pitävät sisällään eri ihmisten erilaisia kohtaloita, esittävällä teoksella mieleeni hiipi hankkeemme johtajan Marjo Kaartisen sanat kirjoituksessa, joka käsittelee Hannu Väisäsen näyttelyä Anna Ahmatovan neljä huonetta. Kaartinen kirjoittaa, kuinka esimerkiksi juuri taiteilijat voivat teoksillaan muistuttaa muun muassa historioitsijoita siitä, ”miten moninaisilla tavoilla vaikkapa juuri vainon ja vihan historiaa voidaan ja tarvitsee kertoa. Meidän historioitsijoiden tutkimukset, kirjat ja artikkelit eivät kerro läheskään kaikkea menneisyydestä eikä niiden tarvitsekaan.” Historiasta voi, ja pitää, kertoa myös sellaisin keinoin, joita taiteilijat käyttävät teoksissaan.

Joten, kuunnellaan, keskustellaan, opitaan, haastetaan, kohdataan – itsemme, toisemme, itsemme toistemme seurassa. Ja ennen kaikkea, katsotaan kohti, vaikka tuntuisi epämiellyttävältä. Tai itse asiassa juuri silloin, kun tuntuu epämiellyttävältä pitääkin katsoa ja miettiä, mitä voisimme tehdä toisin, paremmin.

Adel Abidin näyttely History Wipes on esillä Ateneumissa 22.4.2018 saakka. Käy osallistumassa arvontaan hankkeemme Facebook-sivuilla ja voita liput kyseiseen näyttelyyn!

Ota tuhkaa mukaan

Hankkeen johtaja Marjo Kaartinen kirjoittaa blogissaan käynnistään ja kokemuksistaan Hannu Väisäsen näyttelyssä Anna Ahmatovan neljä huonetta. Näyttely kytkeytyy hankkeemme teemoihin, sillä myös sen yksi teemoista on viha ja vaino. Näyttely on esillä Wäinö Aaltosen museossa 20.5.2018 saakka.

Kirjoittavaksi olioksi

Wäinö Aaltosen museota Turussa on nyt kaksi viikkoa pitänyt hallussaan Hannu Väisäsen näyttely Anna Ahmatovan neljä huonetta. Väisänen onnistui okkupeeraamaan minutkin. Etenkin näyttelyn toteutuksen voimakas, hyvin tekninen tilallisuus korostaa muistamisen tematiikkaa niin, että näyttely salpaa hengen.

IMG_2211 Yksi Ahmatovan huoneista Väisäsen näyttelyssä. Kuva kirjoittajan.

Näyttely muistuttaa minua, ammattihistorioitsijaa, siitä, miten moninaisilla tavoilla vaikkapa juuri vainon ja vihan historiaa voidaan ja tarvitsee kertoa. Meidän historioitsijoiden tutkimukset, kirjat ja artikkelit eivät kerro läheskään kaikkea menneisyydestä eikä niiden tarvitsekaan. Historiasta voi tarinoida myös sellaisin keinoin, joita Väisänen näyttelyssään käyttää.

Väisäsen installaatiot ovat samaan aikaan neuvostoestetiikassaan karuja ja lyyrisiä. Tästä hieno esimerkki on näyttelyyn sisään vievä videoinstallaatio ”Neuvostotuuletin”, jota yksin jo haluan palata katsomaan uudelleen. Samalla tavalla karuina ja lyyrisinä katsoin myös Väisäsen maalauksia, voittopuolisesti suuria, karkein vaakasuorin pensselinvedoin maalattuja pintoja, joissa en voi olla näkemättä Ranskan valoa. Minulle se valo on aina toivon merkki.

Näyttely ei vaivuta epätoivoon, vaikka yksi sen teemoista on…

View original post 386 more words

Monitieteisessä työpajassa tarkastellaan uhrin identiteetin rakentamista ja uhriutumisen strategista käyttöä

​Turun yliopiston tiedote 19.3.2018

Median edustajat ovat tervetulleita seuraamaan työpajan keynote-luentoa ja paneelikeskustelua.

Aika: pe 23.3. 10.15–11.45 ja 15.15–16.45
Paikka: Päivälehden museon auditorio (Ludviginkatu 2–4, Helsinki)
Ilmoittautuminen 21.3. mennessä.

Osa tällä hetkellä kärjistävää keskustelukulttuuria on asettuminen uhrin positioon.

– Uhrin positioon asettuminen on strategiana tuttu jo vanhoilta ajoilta. Pukemalla ylleen marttyyrin viitan voi vaikkapa torjua itseen kohdistuvia syytöksiä. Uhrin asemalla voi myös hankkia tiettyä statusta ja huomiota, jos sillä saadaan ulkopuoliset auttajat huolehtimaan uhrista. Omaa paremmuuttaan voi korostaa myös omaksumalla pelastajan roolin. Esimerkiksi poliitikko voi retorisesti asettaa tietyn ryhmän uhrin asemaan ja esiintyä sitten tämän ryhmän sankarina, Vihan pitkät jäljet -hankkeen tutkijat luonnehtivat.

Uhriutumisen kriittinen käsittely on vaikeaa, koska sekä historiassa että nykypäivässä on ryhmiä, joille aito vaino on raakaa todellisuutta ja olennainen osa identiteettiä.

– Haluamme työpajassa keskustella historiallisten esimerkkien rinnalla erilaisista ajankohtaisista vainon kokemuksista ja uhriutumisen käytöstä argumenttien tai politiikan välineenä. Etsimme vastausta kysymykseen, miten tehdä eroa yhtäältä vainon kokemusten ja toisaalta uhriutumisen strategisen käytön välillä, Vihan pitkät jäljet -hankkeen johtaja, kulttuurihistorian professori Marjo Kaartinen kertoo.

Kaksipäiväisen työpajan toinen päivä avataan myös yleisölle. Perjantaina 23.3. professori Helena Ranta luennoi anteeksiantamisen tematiikasta Päivälehden museon auditoriossa. Luento on avoin kaikille kiinnostuneille. Oikeushammaslääkäri, professori Ranta on työskennellyt monella eri konfliktialueella uhrien tunnistamisen ja sotarikosoikeuden tehtävien parissa. Hänet palkittiin hiljattain kautta aikojen ensimmäisellä Lysistrata-rauhanpalkinnolla, jonka Ranta sai elämäntyöstään ihmisoikeuksien puolustajana ja rauhan edistäjänä.

Työpajan keskeisiä tuloksia esittelevä paneelikeskustelu on niin ikään avoin kaikille kiinnostuneille.

***

Suomen Kulttuurirahaston rahoittamassa Argumenta-hankkeessa Vihan pitkät jäljet (2017–2018) tutkitaan vihapuheen, polemiikin ja vastakkainasettelun kulttuurisia juuria ja kielellisiä käytäntöjä. Ajankohtaisia kysymyksiä vihan ja kaunan vaikutuksista yhteiskuntaan lähestytään asettamalla ne historialliseen perspektiiviin.

– Näitä ajankohtaisia teemoja on selitetty ja ratkaistu esimerkiksi keskiajan ja uuden ajan alun tutkimuksessa. Esimodernia maailmaa tarkastelemalla voidaankin havaita, miten vihan ja vainon leviäminen voivat muuttaa kokonaisia yhteiskuntia. Hankkeen tavoitteena on saattaa eri aikakausien ja tieteenalojen tutkijat keskustelemaan näistä teemoista, Kaartinen summaa.

Työpajan ohjelma ja ilmoittautuminen

Vihan pitkät jäljet -hankkeen verkkosivusto

Lisätietoja:
Professori Marjo Kaartinen, p. 050 329 0270, mkaartin@utu.fi

 

***

Lue myös hankkeen tutkijoiden kirjoitus uhrin asemasta ja kielestä.

Uhrin asemasta ja kielestä

Hanna Salmi
Mari-Liisa Varila

Uhrin asema määrittyy mediassa usein kielen kautta. Kielen avulla voidaan ilmaista, kuka teki mitä ja kenelle. Sama tapahtuma voidaan uutisoida monin eri tavoin: ”Jalankulkija jäi auton alle”; ”Auto töytäisi jalankulkijaa”, tai ”Autoilija ajoi jalankulkijan yli”. Näissä vaihtoehtoisissa otsikoissa toimijan rooli vaihtuu. Se, miten otsikko rakentuu, voi vaikuttaa myös lukijan mielipiteeseen siitä, kuka on syyllinen ja kuka on uhri. Kielellä on taipumus pelkistää monimutkainen todellisuus yksinkertaisiksi vastakohtapareiksi: uhri – rikollinen, sankari – konna, toimija – toiminnan kohde.

Uhriuteen liitetään usein viattomuus: uhriksi joudutaan ilman omaa syytä, ja uhri on toisten toiminnan passiivinen kohde. Uhrista voidaan kuitenkin myös tehdä syyllinen: Oliko ryöstetyn lompakko liian näkyvästi esillä? Liikkuiko hän väärässä kaupunginosassa? Oliko hän kenties juovuksissa? Uhrin uskottavuutta voidaan näin horjuttaa kyseenalaistamalla hänen ”syyttömyytensä”, vaikka syyllisyys ja väärän teon kohteeksi joutuminen eivät sinänsä sulje toisiaan pois millään tavalla. Esimerkiksi keskiajan juutalaisvastaisessa retoriikassa korostettiin juutalaisten syyllisyyttä Kristuksen ristinkuolemaan, koska syyllisyydellä voitiin perustella heidän syrjimistään. Tällaisia kielellisiä keinoja voidaan käyttää myös poliittisen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen välineenä. Kielen avulla voidaan korostaa tai hämärtää sitä, kuka on vastuussa hyvästä tai huonosta päätöksestä – kuka on sankari ja kuka on syyllinen.

Uhrin positioon asettuminen on strategiana tuttu jo vanhoilta ajoilta. Pukemalla ylleen marttyyrin viitan voi vaikkapa torjua itseen kohdistuvia syytöksiä: minuahan tässä on kohdeltu kaikista epäoikeudenmukaisimmin! Uhrin asemalla voi myös hankkia tiettyä statusta ja huomiota, jos sillä saadaan ulkopuoliset auttajat huolehtimaan uhrista. Omaa paremmuuttaan voi korostaa myös omaksumalla pelastajan roolin. Esimerkiksi poliitikko voi retorisesti asettaa tietyn ryhmän uhrin asemaan ja esiintyä sitten tämän ryhmän sankarina. Joku toinen poliittinen toimija on ”hylännyt kansan” tai ”unohtanut nuorison”, ja poliitikko lupaa auttaa ja puolustaa näitä aiempien hallitusten ’uhreja’. Kolonialistisen kauden ajatus ’valkoisen miehen taakasta’ on esimerkki käsityksestä, jossa valloittaja asemoi itsensä pelastajan rooliin.

Toisaalta sekä historiasta että nykymaailmasta löytyy ryhmiä, joille aito vaino on todellisuutta. Varsinkin pitkittyneissä konflikteissa esiintyy ns. kilpailevia uhriuksia (competitive victimhood), jossa molemmat osapuolet jossain määrin perustellustikin katsovat kärsineensä konfliktissa toinen toistaan enemmän. Tällaisia tilanteita voidaan löytää esim. Palestiinasta ja Pohjois-Irlannista. Uhrin kokemus voi olla niin rankka, että uhriudesta tulee osa yksilöllistä tai kollektiivista identiteettiä. Onko mahdollista tehdä eroa uhrin ja uhriutujan välillä?

***

Vihan pitkät jäljet -hanke järjestää maaliskuussa 22.– 23.3.2018 työpajan, jonka teema on uhrin identiteetti. Työpajassa keskustellaan uhriutumisen käytöstä argumentoinnissa sekä vainon kokemuksista niin historiassa kuin nykypäivänä. Työpajan kaikille avoimen keynote-luennon pitää professori Helena Ranta, joka pohtii luennossaan anteeksiantamisen tematiikkaa. Työpajan keskeiset tulokset käydään läpi avoimessa paneelikeskustelussa tapahtuman päätteeksi.

Työpajan ohjelma

Ilmoittaudu työpajan avoimiin osuuksiin 21.3. mennessä tästä.

 

Kirjoittajat ovat tutkijoita ja Argumenta-hankkeen työryhmän jäseniä.

Essee: Miksi terroristit valitsevat Ranskan? Katsaus Ranskan muslimiväestön integraatio-ongelmiin

Marena Ahonen

Vuosina 2015–2016 Ranskassa tapahtui kolme useita ihmishenkiä vaatinutta ääri-islamistista terroristitekoa, joiden tekijäksi ilmoittautui Isis. Koko läntinen Eurooppa on myötäelänyt ranskalaisten tunteita surusta hämmennykseen. Moni on kysynyt: miksi juuri Ranska? Selvitän liitteenä olevassa kirjoitelmassani vastausta kysymykseen: mikä on johtanut siihen, että juuri Ranskaan kohdistuu islamiterrorismia?

Ranskaan kohdistuvaa islamilaista terrorismia on selitetty ainakin kolmella syyllä. Ensinnäkin Ranska on johtanut iskuja Isisiä vastaan Syyriassa ja Irakissa. Toiseksi Ranskasta on lähtenyt paljon Isis-taisteilijoita, jotka ovat myöhemmin palanneet Ranskaan radikalisoituneina. Kolmantena selittävänä tekijänä on pidetty sitä, että Ranska on epäonnistunut maahanmuuttajien ja etenkin muslimimaahanmuuttajien integraatiossa.

Näistä kolmesta väitteestä keskityn esseessäni kulttuurihistoriallisesti merkittävään hypoteesiin siitä, että Ranskan muslimiväestön integraatio on epäonnistunut. Se voidaan nähdä jopa hyvin ratkaisevana syynä sille, miksi islamistisia terrori-iskuja on kohdistettu juuri Ranskaan, sillä myös muihin pommituksia suorittaviin maihin on palannut radikalisoituneita sotilaita. Tämä hypoteesi ei yksinään riitä selvittämään syitä Ranskaan kohdistuneelle terrorismille, mutta sen taustojen hahmottaminen on tärkeä osa Ranskan koko nykyisen yhteiskunnallisen tilanteen ymmärtämistä.

Lue kirjoitus Miksi terroristit valitsevat Ranskan? Katsaus Ranskan muslimiväestön integraatio-ongelmiin tästä

Kirjoittaja Marena Ahonen on mediatutkimuksen maisterivaiheen opiskelija Turun yliopistossa. Hän työstää pro gradu -tutkielmaansa Helsingin Sanomien Ranska-narratiiveista.

Haku seuraavaan työpajaan käynnissä nyt

Hanke järjestää seuraavan kaksipäiväisen työpajan maaliskuussa 2018. Työpajan teemana on uhrin identiteetti.

Haku työpajaan on käynnissä nyt. Ehdotuksia voi lähettää 15.1.2018 asti, päätöksistä ilmoitetaan tammikuun 2018 loppuun mennessä. Tarkemmat tiedot voi katsoa alla olevasta kutsusta.

——————————————————–

Uhrin identiteetti -työpaja CFP

CFP
Kutsu työpajaan
Uhrin identiteetti -työpaja

Aika: 22.–23.3.2018
Paikka: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (to 22.3.) ja Päivälehden museon auditorio (pe 23.3.), Helsinki

Argumenta-hanke Vihan pitkät jäljet on kaksi vuotta kestävä keskustelu vihapuheen, polemiikin ja vastakkainasettelun kulttuurisista juurista ja kielellisistä käytännöistä. Lähestymme hankkeessa ajankohtaisia kysymyksiä vihan ja kaunan vaikutuksista yhteiskuntaan asettamalla ne historialliseen perspektiiviin, sillä näitä ajankohtaisia teemoja on selitetty ja ratkaistu esimerkiksi keskiajan ja uuden ajan alun tutkimuksessa. Hankkeen tarkoitus on saada esimodernin ja nyky-yhteiskunnan tutkijat keskustelemaan näistä teemoista yli aikakausi- ja tieteenalarajojen.

Hanke järjestää maaliskuussa 2018 kaksipäiväisen työpajan, jonka aiheena on uhrin identiteetti. Osa kärjistävää keskustelukulttuuria on asettuminen uhrin positioon. Uhriutumisen kriittinen käsittely on vaikeaa, koska sekä historiassa että nykypäivässä on ryhmiä, joille aito vaino on raakaa todellisuutta ja olennainen osa identiteettiä. Kaksipäiväisessä työpajassa käsitellään uhrin identiteetin rakentamisen kielellisiä ja sosiaalisia keinoja. Historiallisten esimerkkien rinnalla keskustellaan ajankohtaisista vainon kokemuksista ja uhriutumisen käytöstä argumenttien tai politiikan välineenä. Työpaja etsii vastausta kysymykseen, miten tehdä eroa näiden kahden ilmiön välillä. Työpaja on järjestyksessään toinen hankkeen vuosien 2017–2018 aikana järjestämistä työpajoista.

Työpajan ensimmäinen päivä koostuu lyhyistä alustuspuheenvuoroista ja tutkijoiden sekä muiden yhteiskunnallisten toimijoiden yhteisestä työpajatyöskentelystä. Toisena päivänä teemaan syvennytään tiedettä ja taidetta yhdistävän ohjelman kautta. Lisäksi päivä koostuu työpajan julkisesta osuudesta, joka pitää sisällään professori Helena Rannan keynote-luennon ja työpajaa purkavan avoimen paneelikeskustelun. Työpajan päätuloksena on raportti, jossa tehdään ero toisaalta vainon kokemusten ja toisaalta uhriutumisen strategisen käytön välillä sekä annetaan suosituksia näiden teemojen käsittelyyn yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Pyydämme työpajasta kiinnostuneita tutkijoita lähettämään n. 200 sanan pituisen esittelyn omista tutkimusteemoistaan. Esittelyyn tulee liittää nimi, tutkimusala ja yhteystiedot. Ehdotukset tulee lähettää 15.1.2018 mennessä osoitteeseen: argumenta-viha@utu.fi. Samasta osoitteesta voi myös kysellä lisätietoja. Työpajaan valitaan osallistujia sekä ehdotusten perusteella että kutsumenettelyllä. Päätöksistä ilmoitetaan tammikuun 2018 loppuun mennessä.

Työpajan järjestäjä:
Turun yliopiston Argumenta-hanke Vihan pitkät jäljet

Keynote Lecture by Professor Kurt Villads Jensen at Dangerous Religious Other Workshop

Living between religions. Competition and cooperation in medieval Mediterranean multi-religious societies

Kurt Villads Jensen, Stockholm University
Resume of presentation at the workshop DANGEROUS RELIGIOUS OTHER, Turku 5-6 October 2017

The relations – good and bad, mutual acceptance or mutual exclusion – between the three big Abrahamic religions were formed in the Middle Ages. The discussions between Judaism and Christianity about common ground and decisive differences began already with the definition of Christianity in the New Testament, within the first one and half century AD, but with the establishing of Islam in the 7th century Christianity was challenged by a new, vigorous, and military successful interpretation of faith. The following will attempt to outline some of the main areas of disagreement, but also of dialogue, between members of the three religions. The examples will be from the Christian perspective, for linguistic reasons but also because it is the tradition with which I am most familiar.

Problems with God
Fundamentally, the problem is God. Per definition, God must be eternal and immoveable and above human world and static, but He must also in some way or another enter into the created world, as all three religions agree. God must reveal Himself, either through the Torah (the first five books of the Old Testament), through Jesus or the New Testament, or in the Quran. These three solutions to the same problem create other discussions: Has Messiah come or not, will the Kingdom of Messiah be political or only spiritual, how human can God become – can we make pictures of Him or not – and how exclusivist is He actually? Can there be any salvation outside one’s own faith?

The relationship between the three revelations was understood differently within the three religions in the Middle Ages. To Jews, the Torah is the divine revelation that existed before the creation of the world and has later been explained and discussed in Talmudic scholarship, while the New Testament and the Quran are not of God. To Christians, the Torah as well as the rest of the Old Testament is God’s revelation, but the correct and full understanding of it is only revealed through the New Testament and through Jesus who is un-created and existed before time. The Quran was understood by most Christians as a mock Gospel and the creation of man and not God. Muslims claimed that God’s revelation had been given to the Jews, who corrupted the words of it. Therefore a second revelation was given to the Christians, but also they falsified the words or at least the interpretation of it, so a third and final revelation was necessary, that is the Quran. Which is the word of God and has existed before creation.

Such theoretical problems have always given rise to practical problems. To which extent are religions defined by beliefs or by practises, and how big variation in rituals can be accepted before it is no longer the same faith. Who should control cult places and sacred sites, and can they be shared with members of another religion? Are the religious and political spheres intertwined so that one government means one religion, or can one ruler be ruler over more religions.

In the Middle Ages, religious indifference – what today is often called tolerance – was extremely unusual and normally only found in pagan societies with less centralised organized cults, such as the pagans in Northern Europe or the Mongols in the 13th century who for almost one hundred years accepted members of any religion to the highest administrative and military positions, no matter whether the Khan was shamanist, Buddhist, Christian or Muslim. In Christian and Muslim societies, on the contrary, religious discrimination towards minorities was the norm, as it would probably also have been the case in societies governed by Jewish rulers, but such societies did not exist in the Middle Ages.

Legal status – differences and adaptations
Law was closely connected to religion and in that sense not built on human consensus, as is the case with modern positive law. Religious minorities in the Middle Ages normally preserved their own jurisdiction in private matters, concerning marriages and inheritance. Nevertheless, religious communities often slowly adapted to the practises of the majority. It was sometimes stated directly, as when the Nestorians under Muslim rule in Baghdad around 900 changed their inheritance rules to become closer to the Muslims’, “among whom we live, and because we fear to seem too different from them.”

In mixed legal processes, it was totally normal that witnesses from the majority religion counted double as much as ones from other religions, so that a Jew needed 12 witnesses to swear he was innocent, while a Christian needed only 6. It reflects a society discriminating religiously, but also according to status. Even among Christians, some needed much fewer witnesses than other, for example members of the largest guilds in the cities.

Within legislation about warfare, there is a clear, but under-researched influence across religious lines. Muslim rules for sharing war booty, derived from the Quran, was taken over by Christian rulers on the Iberian Peninsula, and the Christian criteria for just and holy war that were systematised in the 12th century are exactly the same as those for formalised jihad, finally collected in the early 14th century.

Tolerated minorities
The concepts of ‘Tolerated minority’ is most developed formally within Islam, but know in practise in the other two religions also. Muslim rulers should accept Jews, Christians, and Sabeans to live in their society, because they were all ‘people of the book’, that is they had received the divine revelation in an earlier version. Non-Muslims were obliged to pay a special tax, the jizya, and in periods many Muslim societies also imposed a special tax on new converts to Islam, the kharaj, especially in the first couple of centuries after the rise of Islam.

Within most Christian societies, especially in the Latin West, it was unthinkable that Muslim could settle and continue in their own religion. However, when Christians conquered Muslim lands in the Middle East or Iberia, they suddenly got huge Muslim populations that could not be expelled or killed, and they were allowed to continue living as Muslims, but also had to pay a special tax.

The Jews had a special position as the only fully recognized protected minority within Christianity, for two theological reasons. One was that they should live in diaspora and misery as an illustration that Christianity was superior to Judaism, another was that St. Paul had prophesised that the last rest of Israel will convert at the second coming of Christ. Some Jews must be left, if not they could not convert. Pogroms against Jewish communities were certainly not unheard of, but in principle they were protected by the Church.

Various Christian denominations could sometimes have great troubles in living together. With the Reconquista of Spain from the 12th century onwards, Catholic crusaders persecuted also the old Mozarabic Christian communities that had lived in Muslim Spain for 400 years, so many Mozarabs fled to Muslim North Africa to be able to continue their traditional way of being Christians. In the crusader states in the Middle East, many of the missionaries from the Western Europe actually worked more among the Eastern Christians than among Muslims.

Convivencia
The term of convivencia – living together – has become much disputed in recent scholarship. Some scholars use it to designate the good will to live together in mutual understanding and respect, others the lacking ability to kill all the others and therefore the forced acceptance of various religions in the same territory.

In practise, religious border societies have normally accepted various ‘in-betweeners’ who could operate and had important functions within more religions. On the Iberian Peninsula, Jews often functioned as middle-men when Christians and Muslims negotiated exchange of prisoners of war. In Baghdad in the 9th century, Eastern Christians translated scientific literature from Greek to Arabic, and in Western Europe Christian theologians studies Old Testament Hebrew with Jewish teachers.

Convivencia became more important in a longer time perspective, and perhaps even came to be felt more natural. In crusader Jerusalem, even the extremely religious and devoted Order of the Templars could have allied and sometimes friends among Muslims. Local Templars had to apologize to Muslims that foreign Templars who had recently come from Western Europe, were rude and interrupted Muslims praying in the Templar church. New Templars did not yet know how to behave in Jerusalem. Such examples are seldom, compared to the many of warfare and hostilities, but they do exist and affirm that coexistence among religious warriors in some places and for some time could be possible.

Shared cult sites
A number of sites were places of veneration for more than one religion, simply because they shared a veneration for the same persons. The tombs of the patriarchs Abraham, Isaac and Jacob and of prophets were visited by Jews, Christians and Muslims alike. Sometimes they made a schedule so one religion came on one day, the other on another day, but most commonly they actually used the places together, and at the same time.

Other sites housed relics of different persons that were venerated by different religions. The great mosque in Damascus holds the head of John the Baptist, holy to both Christians and Muslims, but it is also the place where the head of Hussain rested for maybe hundreds of years, before it eventually was brought back to Kerbala where Hussain had been martyrized in 680. The mosque in Damascus is therefore an important place of veneration for Shia Muslims. It also holds the tomb of Saladin (died 1193) who is not a religious figure, but because of his victories against the crusaders and his conquest of Jerusalem in 1187, he is one of the greatest heroes in Islamic history, especially for Sunni Muslims.

Other cult sites have been redefined by each of the three religions. One of the religiously most loaded is the Temple square in Jerusalem and what is not the Dome of the Rock Mosque. In Jewish tradition, it is the mountain of Moriah where Abraham was about to sacrifice Isaac, but also the place below which King Salomon hid the Arch of Covenant; to Christians it is the stone upon which Jesus was standing when he ascended to heaven 40 days after the crucifixion, and to Muslims it is the place from which the Prophet Muhammad ascended to heaven to get instructions about Islam from God.

Some cult places have been parallel, so that they have been used at different times by different religions, and others have been shared, so that believers from various religions have celebrated together or at least participated in the ceremonies of each other. On Good Friday, all candles are put out in the Church of Holy Sepulchre in Jerusalem, and Christians of all denominations hold vigils and pray with candles in their hands until sometimes before Easter Sunday morning, one candle is miraculously lit by itself and can be used to lit all the others. This miracle began early in the Middle Ages and is still happening today, and it has traditionally been watched by numbers of Muslims who have joined the Christians in the church.

Segregation and contamination
In spite of all the common grounds, the religiously mixed societies have also very often operated with a strict segregation according to religious criteria. The cities and bigger towns often had market places divided into three or four parts for the different religions, separated by fences and guarded gates between them. The cities were often divided into religiously defined quarters, so that for example all Jews lived in one part and Christians in another.

Members of minority religions were regularly demanded to wear certain marks or clothing so that they could be easily recognized. In 1215, it was decreed by the great church meeting in the Lateran that Jews in Christian countries should wear a clearly visible yellow, circular cloth mark, which symbolised the silver money that Judah had earned by deceiving Jesus and handling Him over to be crucified. In some Muslim countries, it was decided that Jews and Christians should wear turbans or sometimes belts in distinct colours so they could be recognized by Muslims.

The main reason for segregation was a fear of contamination. Exposed to members of another religion, weak souls may begin faltering in their beliefs. It did not have to be connected to sermons or discussions, the sheer physical contact was dangerous. In Spain, Jews milked their Christian slave nannies dry at Eastertime to ensure that their children did not drink milk with any traces of the Easter Eucharist. Heresy and other religions were often compared to cancer in a body member – it would spread and infect the entire body of believers, if it were not cut off and burned immediately.

Sex across the religious borders was normally strictly forbidden, but difficult to regulate. One way to warn against getting too close to the others was to describe them as sex monsters and bestial – Muslims are only interested in anal sex, with men or women; male Jews are menstruating, and Christian monks are spending their time in delightful defloration of young innocent girls. Such mutual incriminations were extremely common and also functioned in simply de-humanizing members of the other religions. In spite of that, cross-confessional marriages were not totally uncommon and could even sometimes be part of dynastic alliances or peace treatises among rulers. Muslim women married to Christians would have to convert to Christianity; Christian women married to Muslims would sometimes converted to Islam, but could also often continue to practise Christianity for themselves, but not for their children.

Conversion
Christianity and Islam are missionizing religions with a religious obligation to help individuals to salvation by converting them to ‘the truth’, as was the common shorthand among the Christians for Christianity. Judaism was and is less concerned with mission, but in mixed societies with religious discussions, it did happen that individuals converted to Judaism.

Mission could be done peacefully or with various means of pressure. Constant discussions aimed at defining the exact border line between persuasion and force, because forced conversion is in principle and theologically impossible in all three religions. In practise, some theologians within Christianity and Islam came extremely close to allowing to let subdued enemies choose between converting or being killed, but in principle all warfare and violence aimed at creating peace for the missionaries to preach and let the Word work.

In Christian dominated areas, Muslims and Jews were sometimes forced to gather in the local churches and listen to Christian missionary sermons. Sometimes religious dialogues were arranged in which theologians from two religions had to discuss which one was best. It is difficult to estimate whether this was actually common practise, or only a genre in missionary literature, but it happened sometimes. In cases where we have both a Christian and a Jewish report of it, they have different conclusions as to who persuaded whom about his own religion’s superiority.

Medieval Christian missionary manuals recommended to begin with the top layers of society. If rulers converted, the people would follow. It was also generally recognized, that the nearer, the more difficult they are. It means, that pagans were the easiest to convert to Christianity, Muslims are more difficult and Jews even more difficult, because they are closer to Christianity. The most difficult are other Christian denominations, e.g. it is almost impossible to persuade the Greek orthodox that the Latin rite and dogmas are the truth.

Mission could be by word, and therefore it was important to find a common ground of authorities that the other also accepted. If discussion with other Christians, it did not work to cite one’s own church fathers, but only the bible. With Jews, you could only refer to the Old Testament, not the new. With Muslims, natural law that all humans have to live under.

Mission could also be example, that demonstrated the firmness of religious conviction. At periods, it became popular to become martyr for the faith, and the missionaries would seek the holy places of other religion and blaspheme them as violently as possible, until they succeeded in being killed for Christ. It happened in Spain around 850 where ca 55 Christians targeted attacked the Muslim authorities and became martyrs, in spite of the Christian church leaders telling them to calm down and not disturb the precarious balance in religious living together. In the 13th century, it was especially Franciscans who went to Muslim countries and entered the mosques to blaspheme Muhammad. Some were executed, some were protected by local Muslim authorities and sent back home with the argument that they were obviously lunatics and not to be taken seriously.

It is difficult to measure the success of medieval mission. Without the backing of secular authorities and segregating legislation, it does not seem that missionaries converted others in great numbers, but the sources are difficult to interpret.

Studying the others
It was clearly possible to live in religious mixed societies without learning very much about others and their beliefs, but with missionary movements nevertheless came an interest in collecting more information. It was normally for polemic purposes, with better knowledge about a religion it was easier to argue against it.

Christian study of Judaism and Islam has being pursued from the beginning around the Mediterranean, building on a combination of religious texts, in translation or original, and older polemical authorities. The Quran was probably translated into Greek already in the 9th century, perhaps in Damascus, but it does not seem to have gained a wide circulation. Some Eastern Christians in especially Syria studied the Quran in Arabic and wrote polemical treatises against Islam that were later translated from Arabic into Latin.

Studies of the others accelerated in the 12th century, because of the expansion with crusading and because of a general scientific change of paradigm with a new emphasis on textual criticism, rationalism, and empirical knowledge. Language schools were founded, especially in Spain, offering teaching in Arabic and Hebrew as preparation for missionaries, and the Quran was translated into Latin in 1143. In an extremely polemic and philologically not very satisfactory version that became widely copied and later printed and the Western Europe’s main entrance to the content of the Quran until the 1690s. Christian theologians also began studying other Jewish texts than the Old Testament and discovered, to their great chock, the Talmud and its anti-Christian polemic content.

In the 12th century, Islam began to be classified by Christians as a heresy within Christianity, and Judaism was considered split between the real, Old-Testament Jews and the new, heretic and modern Talmudic Jews who could be persecuted for attacking Christianity.

Studies resulted in voluminous treatises about the others, arguing from Scriptures and modern Aristotelian logic. Much concentrated on the Trinity, that is how to understand God as one, but also revealed at a concreate point in history, and also working throughout history and still today. It included the attempts of proving to Jews that Messiah had already come in Jesus, and to Muslims that Mohammad could never have been a prophet sent from God.

The corresponding Muslim studies of Christianity concentrated very much on demonstrating how the bible had been corrupted through time, and how Christians did not live according to the morals that they preached.

Conclusion
Who studied whom? It seems that Christians were much more interested in Judaism and Islam than vice versa. Judaism was a problem, because Jews did not reach the same conclusion in reading the Old Testament as the Christians did, and Jews did not recognize that Christianity was a valid and true fulfilment of what Judaism was in incipient and imperfect form. Christians were on the other hand much occupied with Islam, exactly because Muslims claimed to have fulfilled the message that Christians had only transmitted in corrupted and imperfect form.

For Jews, Christianity was not of great interest theologically, because it was one minor sect among so many others that had misunderstood the Torah. For Muslims, Christianity was a stage passed and over, from which nothing could be learned, and which posed no theological challenge compared to the many internal, competing understandings of Islam.

Who lived with whom? The practical life was often much more varied and changing than much of the official theology. Most of the religiously mixed societies around the Mediterranean oscillated between accepting religious minorities and allowing them a certain degree of self-government and free cult, and on the other hand to impose burdens upon them if form of taxation and stigmatization, often followed by segregation. And the communities of believers acted correspondingly, sometimes fighting and persecuting each other, sometimes sharing cult places and practises.

Vihan jäljillä 1930-luvun Kaliforniassa

Yhdysvaltain suuria tasankoja 1930-luvulla riepotelleet pölymyrskyt ja kuivuus saattoivat ahdinkoon sadoistaan riippuvaiset maanviljelijät. Hiekan peittämät lohduttomat autiot maisemat ja näivettyneiden ihmisten kärsimys ovat piirtyneet ihmisten mieliin ikonisiksi kuviksi amerikkalaisesta menneisyydestä ja muistumaksi ankarasta talouslamasta, joka johti ennennäkemättömän suureen maansisäiseen muuttoliikkeeseen. Pakolaisvirta suuntasi paremman elämän ja toimeentulon toivossa kohti Kalifornian runsassatoisia hedelmä- ja puuvillaviljelmiä. Vastaanotto lännessä oli kuitenkin useimmiten torjuva ja jopa vihamielinen, ja okieiksi nimitellyt tulokkaat tehtiin varsin nopeasti tietoisiksi siitä, että he eivät olleet tervetulleita.

Tarkastelen tämän kirjoituksen liitteenä olevassa artikkelissani Yhdysvaltojen suurilta tasangoilta muuttaneiden siirtotyöläisiin kohdistuvaa syrjintää 1930-luvun Kaliforniassa. Käsittelen kysymyksiä stereotypioista, ennakkoluulojen synnystä ja syrjivien näkemysten konkretisoitumisesta teoiksi kahden kaunokirjallisen aikalaisteoksen, John Steinbeckin Vihan hedelmien (Grapes of Wrath, 1939) sekä Sanora Babbin romaanin Whose Names Are Unknown (2004) kautta. Vihan hedelmät on toki paljon luettu ja tutkittu teos, mutta koska Babbin teos näki päivänvalon vasta viime vuosikymmenellä, näitä kahta teosta on kiinnostavaa lukea rinnakkain muun muassa julkaisupolitiikan kannalta.  Sysäys aihevalintaan tuli kuitenkin alun perin Yle Teemalla joitakin vuosia sitten esitetystä amerikkalaisen dokumentaristin Ken Burnsin ohjaamasta neliosaisesta dokumenttisarjasta USA:n 1930-luvun pölymyrskyt (The Dust Bowl, 2012), joka antoi äänen tutkijoiden lisäksi myös pölymyrkyt ja laman omakohtaisesti kokeneille aikalaisille. Oman kiinnostukseni keskiöön nousivat jo tuolloin haastateltujen ikäihmisten lapsuusmuistoja värittäneet kokemukset syrjityksi ja vihatuksi tulemisesta.

Ihmisten osallisuutta pölymyrskyjen syntyyn ja talouslamaan on tutkittu paljonkin, mutta artikkelissani haluan pohtia ennen kaikkea sitä, miten katastrofin keskellä toimittiin. Nähtiinkö pakolaiset arvokkaina, auttamisen arvoisina ihmisinä vai haluttiinko heidät sulkea ulkopuolelle? Miten heidän ihmisyytensä määrittyi stereotypioiden kautta? Entä millä tavoin 1930-luvun pakolaiskysymys suhteutui amerikkalaiseen individualismiin ja eetokseen, jossa jokaisen tuli olla oman onnensa seppä? Kalifornian 1930-luvun siirtotyöläiset pakenivat sekä lamaa että ympäristökatastrofia, mikä johti väistämättä kiistoihin elintilasta ja muiden asettumisesta asumaan jo toisten asuttamille alueille. Aihe herätti laajaa kansallista huomiota ennen kaikkea siksi, että ensimmäistä kertaa Yhdysvaltojen angloamerikkalainen väestö joutui sellaisen syrjinnän kohteeksi, joka aikaisemmin oli assosioitu etnisiin vähemmistöihin ja ulkomailta muuttaneisiin siirtolaisiin.

Kiinnostus 1930-luvun pölymyrskytragediaa kohtaan on tälle vuosituhannelle tultaessa nostanut uudelleen päätään, mistä kertoo muun muassa se, että Sanora Babbin vuosikymmeniä unohduksissa ollut romaanikäsikirjoitus lopulta julkaistiin. Vaikka 1930-luvun laman ja pölymyrskyjen sekä niistä seuranneen muuttoliikkeen omakohtaisten kokijoiden rivit alkava harveta, siirtolaisiin kohdistuneen syrjinnän teemat ovat jatkuvasti ajankohtaisia. Nykyään Suomessakin käytävässä pakolaiskeskustelussa syrjiviä ja ihmisarvoa alentavia ja poistavia toimenpiteitä perustellaan osin hyvinkin samanlaisin argumentein kuin Kaliforniassa kahdeksankymmentä vuotta sitten.

Suurten tasankojen Kaliforniaan muuttaneet siirtotyöläiset olivat ainakin osaksi, vaikka eivät pelkästään, oman aikansa ympäristöpakolaisia. Tärkein kysymykseni ei ole kuitenkaan se, pakenivatko ihmiset ensisijaisesti lamaa vai pölymyrskyjä. Tarkoitukseni ei myöskään sinänsä ole selvittää syitä talouslaman ja ympäristökatastrofin taustalla, vaan ennen kaikkea tarkastella sitä, miten ihmiset toimivat vaikeaan tilanteeseen jouduttuaan. Ilmastonmuutoksen aiheuttamat luonnonilmiöt ajavat ihmisiä nyt ja tulevaisuudessa yhä enemmän pois kotiseuduiltaan, mistä seuraava pakolaisuus johtaa aina kysymyksiin taloudellisten resurssien jakamisesta. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin ihmisarvosta – kenen elämä on arvokasta, millä ehdoilla ihmisellä on oikeus elää ja olla olemassa tietyssä paikassa? Kriisi haastaa olemassa olevia rakenteita, mahdollistaa muutoksen ja jopa pakottaa siihen. Usein se kuitenkin myös paljastaa yhteiskunnan haavoittuvuuden: miten yhteisön toiminta alkaa säröillä, kun ihmiset olosuhteiden pakottamina joutuvat toimimaan toisin kuin aikaisemmin. Kalifornian tapahtumat osoittavat sen, miten vihalla todellakin on pitkät jäljet.

Lue kirjoitus Vihan ja ennakkoluulojen verkossa tästä.

Kirjoittaja Asta Sutinen on kulttuurihistoriasta valmistunut filosofian maisteri, joka oli syksyllä 2017 työharjoittelussa Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa ja Argumenta-hankkeessa.