Essee: Miksi terroristit valitsevat Ranskan? Katsaus Ranskan muslimiväestön integraatio-ongelmiin

Marena Ahonen

Vuosina 2015–2016 Ranskassa tapahtui kolme useita ihmishenkiä vaatinutta ääri-islamistista terroristitekoa, joiden tekijäksi ilmoittautui Isis. Koko läntinen Eurooppa on myötäelänyt ranskalaisten tunteita surusta hämmennykseen. Moni on kysynyt: miksi juuri Ranska? Selvitän liitteenä olevassa kirjoitelmassani vastausta kysymykseen: mikä on johtanut siihen, että juuri Ranskaan kohdistuu islamiterrorismia?

Ranskaan kohdistuvaa islamilaista terrorismia on selitetty ainakin kolmella syyllä. Ensinnäkin Ranska on johtanut iskuja Isisiä vastaan Syyriassa ja Irakissa. Toiseksi Ranskasta on lähtenyt paljon Isis-taisteilijoita, jotka ovat myöhemmin palanneet Ranskaan radikalisoituneina. Kolmantena selittävänä tekijänä on pidetty sitä, että Ranska on epäonnistunut maahanmuuttajien ja etenkin muslimimaahanmuuttajien integraatiossa.

Näistä kolmesta väitteestä keskityn esseessäni kulttuurihistoriallisesti merkittävään hypoteesiin siitä, että Ranskan muslimiväestön integraatio on epäonnistunut. Se voidaan nähdä jopa hyvin ratkaisevana syynä sille, miksi islamistisia terrori-iskuja on kohdistettu juuri Ranskaan, sillä myös muihin pommituksia suorittaviin maihin on palannut radikalisoituneita sotilaita. Tämä hypoteesi ei yksinään riitä selvittämään syitä Ranskaan kohdistuneelle terrorismille, mutta sen taustojen hahmottaminen on tärkeä osa Ranskan koko nykyisen yhteiskunnallisen tilanteen ymmärtämistä.

Lue kirjoitus Miksi terroristit valitsevat Ranskan? Katsaus Ranskan muslimiväestön integraatio-ongelmiin tästä

Kirjoittaja Marena Ahonen on mediatutkimuksen maisterivaiheen opiskelija Turun yliopistossa. Hän työstää pro gradu -tutkielmaansa Helsingin Sanomien Ranska-narratiiveista.

Haku seuraavaan työpajaan käynnissä nyt

Hanke järjestää seuraavan kaksipäiväisen työpajan maaliskuussa 2018. Työpajan teemana on uhrin identiteetti.

Haku työpajaan on käynnissä nyt. Ehdotuksia voi lähettää 15.1.2018 asti, päätöksistä ilmoitetaan tammikuun 2018 loppuun mennessä. Tarkemmat tiedot voi katsoa alla olevasta kutsusta.

——————————————————–

Uhrin identiteetti -työpaja CFP

CFP
Kutsu työpajaan
Uhrin identiteetti -työpaja

Aika: 22.–23.3.2018
Paikka: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (to 22.3.) ja Päivälehden museon auditorio (pe 23.3.), Helsinki

Argumenta-hanke Vihan pitkät jäljet on kaksi vuotta kestävä keskustelu vihapuheen, polemiikin ja vastakkainasettelun kulttuurisista juurista ja kielellisistä käytännöistä. Lähestymme hankkeessa ajankohtaisia kysymyksiä vihan ja kaunan vaikutuksista yhteiskuntaan asettamalla ne historialliseen perspektiiviin, sillä näitä ajankohtaisia teemoja on selitetty ja ratkaistu esimerkiksi keskiajan ja uuden ajan alun tutkimuksessa. Hankkeen tarkoitus on saada esimodernin ja nyky-yhteiskunnan tutkijat keskustelemaan näistä teemoista yli aikakausi- ja tieteenalarajojen.

Hanke järjestää maaliskuussa 2018 kaksipäiväisen työpajan, jonka aiheena on uhrin identiteetti. Osa kärjistävää keskustelukulttuuria on asettuminen uhrin positioon. Uhriutumisen kriittinen käsittely on vaikeaa, koska sekä historiassa että nykypäivässä on ryhmiä, joille aito vaino on raakaa todellisuutta ja olennainen osa identiteettiä. Kaksipäiväisessä työpajassa käsitellään uhrin identiteetin rakentamisen kielellisiä ja sosiaalisia keinoja. Historiallisten esimerkkien rinnalla keskustellaan ajankohtaisista vainon kokemuksista ja uhriutumisen käytöstä argumenttien tai politiikan välineenä. Työpaja etsii vastausta kysymykseen, miten tehdä eroa näiden kahden ilmiön välillä. Työpaja on järjestyksessään toinen hankkeen vuosien 2017–2018 aikana järjestämistä työpajoista.

Työpajan ensimmäinen päivä koostuu lyhyistä alustuspuheenvuoroista ja tutkijoiden sekä muiden yhteiskunnallisten toimijoiden yhteisestä työpajatyöskentelystä. Toisena päivänä teemaan syvennytään tiedettä ja taidetta yhdistävän ohjelman kautta. Lisäksi päivä koostuu työpajan julkisesta osuudesta, joka pitää sisällään professori Helena Rannan keynote-luennon ja työpajaa purkavan avoimen paneelikeskustelun. Työpajan päätuloksena on raportti, jossa tehdään ero toisaalta vainon kokemusten ja toisaalta uhriutumisen strategisen käytön välillä sekä annetaan suosituksia näiden teemojen käsittelyyn yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Pyydämme työpajasta kiinnostuneita tutkijoita lähettämään n. 200 sanan pituisen esittelyn omista tutkimusteemoistaan. Esittelyyn tulee liittää nimi, tutkimusala ja yhteystiedot. Ehdotukset tulee lähettää 15.1.2018 mennessä osoitteeseen: argumenta-viha@utu.fi. Samasta osoitteesta voi myös kysellä lisätietoja. Työpajaan valitaan osallistujia sekä ehdotusten perusteella että kutsumenettelyllä. Päätöksistä ilmoitetaan tammikuun 2018 loppuun mennessä.

Työpajan järjestäjä:
Turun yliopiston Argumenta-hanke Vihan pitkät jäljet

Keynote Lecture by Professor Kurt Villads Jensen at Dangerous Religious Other Workshop

Living between religions. Competition and cooperation in medieval Mediterranean multi-religious societies

Kurt Villads Jensen, Stockholm University
Resume of presentation at the workshop DANGEROUS RELIGIOUS OTHER, Turku 5-6 October 2017

The relations – good and bad, mutual acceptance or mutual exclusion – between the three big Abrahamic religions were formed in the Middle Ages. The discussions between Judaism and Christianity about common ground and decisive differences began already with the definition of Christianity in the New Testament, within the first one and half century AD, but with the establishing of Islam in the 7th century Christianity was challenged by a new, vigorous, and military successful interpretation of faith. The following will attempt to outline some of the main areas of disagreement, but also of dialogue, between members of the three religions. The examples will be from the Christian perspective, for linguistic reasons but also because it is the tradition with which I am most familiar.

Problems with God
Fundamentally, the problem is God. Per definition, God must be eternal and immoveable and above human world and static, but He must also in some way or another enter into the created world, as all three religions agree. God must reveal Himself, either through the Torah (the first five books of the Old Testament), through Jesus or the New Testament, or in the Quran. These three solutions to the same problem create other discussions: Has Messiah come or not, will the Kingdom of Messiah be political or only spiritual, how human can God become – can we make pictures of Him or not – and how exclusivist is He actually? Can there be any salvation outside one’s own faith?

The relationship between the three revelations was understood differently within the three religions in the Middle Ages. To Jews, the Torah is the divine revelation that existed before the creation of the world and has later been explained and discussed in Talmudic scholarship, while the New Testament and the Quran are not of God. To Christians, the Torah as well as the rest of the Old Testament is God’s revelation, but the correct and full understanding of it is only revealed through the New Testament and through Jesus who is un-created and existed before time. The Quran was understood by most Christians as a mock Gospel and the creation of man and not God. Muslims claimed that God’s revelation had been given to the Jews, who corrupted the words of it. Therefore a second revelation was given to the Christians, but also they falsified the words or at least the interpretation of it, so a third and final revelation was necessary, that is the Quran. Which is the word of God and has existed before creation.

Such theoretical problems have always given rise to practical problems. To which extent are religions defined by beliefs or by practises, and how big variation in rituals can be accepted before it is no longer the same faith. Who should control cult places and sacred sites, and can they be shared with members of another religion? Are the religious and political spheres intertwined so that one government means one religion, or can one ruler be ruler over more religions.

In the Middle Ages, religious indifference – what today is often called tolerance – was extremely unusual and normally only found in pagan societies with less centralised organized cults, such as the pagans in Northern Europe or the Mongols in the 13th century who for almost one hundred years accepted members of any religion to the highest administrative and military positions, no matter whether the Khan was shamanist, Buddhist, Christian or Muslim. In Christian and Muslim societies, on the contrary, religious discrimination towards minorities was the norm, as it would probably also have been the case in societies governed by Jewish rulers, but such societies did not exist in the Middle Ages.

Legal status – differences and adaptations
Law was closely connected to religion and in that sense not built on human consensus, as is the case with modern positive law. Religious minorities in the Middle Ages normally preserved their own jurisdiction in private matters, concerning marriages and inheritance. Nevertheless, religious communities often slowly adapted to the practises of the majority. It was sometimes stated directly, as when the Nestorians under Muslim rule in Baghdad around 900 changed their inheritance rules to become closer to the Muslims’, “among whom we live, and because we fear to seem too different from them.”

In mixed legal processes, it was totally normal that witnesses from the majority religion counted double as much as ones from other religions, so that a Jew needed 12 witnesses to swear he was innocent, while a Christian needed only 6. It reflects a society discriminating religiously, but also according to status. Even among Christians, some needed much fewer witnesses than other, for example members of the largest guilds in the cities.

Within legislation about warfare, there is a clear, but under-researched influence across religious lines. Muslim rules for sharing war booty, derived from the Quran, was taken over by Christian rulers on the Iberian Peninsula, and the Christian criteria for just and holy war that were systematised in the 12th century are exactly the same as those for formalised jihad, finally collected in the early 14th century.

Tolerated minorities
The concepts of ‘Tolerated minority’ is most developed formally within Islam, but know in practise in the other two religions also. Muslim rulers should accept Jews, Christians, and Sabeans to live in their society, because they were all ‘people of the book’, that is they had received the divine revelation in an earlier version. Non-Muslims were obliged to pay a special tax, the jizya, and in periods many Muslim societies also imposed a special tax on new converts to Islam, the kharaj, especially in the first couple of centuries after the rise of Islam.

Within most Christian societies, especially in the Latin West, it was unthinkable that Muslim could settle and continue in their own religion. However, when Christians conquered Muslim lands in the Middle East or Iberia, they suddenly got huge Muslim populations that could not be expelled or killed, and they were allowed to continue living as Muslims, but also had to pay a special tax.

The Jews had a special position as the only fully recognized protected minority within Christianity, for two theological reasons. One was that they should live in diaspora and misery as an illustration that Christianity was superior to Judaism, another was that St. Paul had prophesised that the last rest of Israel will convert at the second coming of Christ. Some Jews must be left, if not they could not convert. Pogroms against Jewish communities were certainly not unheard of, but in principle they were protected by the Church.

Various Christian denominations could sometimes have great troubles in living together. With the Reconquista of Spain from the 12th century onwards, Catholic crusaders persecuted also the old Mozarabic Christian communities that had lived in Muslim Spain for 400 years, so many Mozarabs fled to Muslim North Africa to be able to continue their traditional way of being Christians. In the crusader states in the Middle East, many of the missionaries from the Western Europe actually worked more among the Eastern Christians than among Muslims.

Convivencia
The term of convivencia – living together – has become much disputed in recent scholarship. Some scholars use it to designate the good will to live together in mutual understanding and respect, others the lacking ability to kill all the others and therefore the forced acceptance of various religions in the same territory.

In practise, religious border societies have normally accepted various ‘in-betweeners’ who could operate and had important functions within more religions. On the Iberian Peninsula, Jews often functioned as middle-men when Christians and Muslims negotiated exchange of prisoners of war. In Baghdad in the 9th century, Eastern Christians translated scientific literature from Greek to Arabic, and in Western Europe Christian theologians studies Old Testament Hebrew with Jewish teachers.

Convivencia became more important in a longer time perspective, and perhaps even came to be felt more natural. In crusader Jerusalem, even the extremely religious and devoted Order of the Templars could have allied and sometimes friends among Muslims. Local Templars had to apologize to Muslims that foreign Templars who had recently come from Western Europe, were rude and interrupted Muslims praying in the Templar church. New Templars did not yet know how to behave in Jerusalem. Such examples are seldom, compared to the many of warfare and hostilities, but they do exist and affirm that coexistence among religious warriors in some places and for some time could be possible.

Shared cult sites
A number of sites were places of veneration for more than one religion, simply because they shared a veneration for the same persons. The tombs of the patriarchs Abraham, Isaac and Jacob and of prophets were visited by Jews, Christians and Muslims alike. Sometimes they made a schedule so one religion came on one day, the other on another day, but most commonly they actually used the places together, and at the same time.

Other sites housed relics of different persons that were venerated by different religions. The great mosque in Damascus holds the head of John the Baptist, holy to both Christians and Muslims, but it is also the place where the head of Hussain rested for maybe hundreds of years, before it eventually was brought back to Kerbala where Hussain had been martyrized in 680. The mosque in Damascus is therefore an important place of veneration for Shia Muslims. It also holds the tomb of Saladin (died 1193) who is not a religious figure, but because of his victories against the crusaders and his conquest of Jerusalem in 1187, he is one of the greatest heroes in Islamic history, especially for Sunni Muslims.

Other cult sites have been redefined by each of the three religions. One of the religiously most loaded is the Temple square in Jerusalem and what is not the Dome of the Rock Mosque. In Jewish tradition, it is the mountain of Moriah where Abraham was about to sacrifice Isaac, but also the place below which King Salomon hid the Arch of Covenant; to Christians it is the stone upon which Jesus was standing when he ascended to heaven 40 days after the crucifixion, and to Muslims it is the place from which the Prophet Muhammad ascended to heaven to get instructions about Islam from God.

Some cult places have been parallel, so that they have been used at different times by different religions, and others have been shared, so that believers from various religions have celebrated together or at least participated in the ceremonies of each other. On Good Friday, all candles are put out in the Church of Holy Sepulchre in Jerusalem, and Christians of all denominations hold vigils and pray with candles in their hands until sometimes before Easter Sunday morning, one candle is miraculously lit by itself and can be used to lit all the others. This miracle began early in the Middle Ages and is still happening today, and it has traditionally been watched by numbers of Muslims who have joined the Christians in the church.

Segregation and contamination
In spite of all the common grounds, the religiously mixed societies have also very often operated with a strict segregation according to religious criteria. The cities and bigger towns often had market places divided into three or four parts for the different religions, separated by fences and guarded gates between them. The cities were often divided into religiously defined quarters, so that for example all Jews lived in one part and Christians in another.

Members of minority religions were regularly demanded to wear certain marks or clothing so that they could be easily recognized. In 1215, it was decreed by the great church meeting in the Lateran that Jews in Christian countries should wear a clearly visible yellow, circular cloth mark, which symbolised the silver money that Judah had earned by deceiving Jesus and handling Him over to be crucified. In some Muslim countries, it was decided that Jews and Christians should wear turbans or sometimes belts in distinct colours so they could be recognized by Muslims.

The main reason for segregation was a fear of contamination. Exposed to members of another religion, weak souls may begin faltering in their beliefs. It did not have to be connected to sermons or discussions, the sheer physical contact was dangerous. In Spain, Jews milked their Christian slave nannies dry at Eastertime to ensure that their children did not drink milk with any traces of the Easter Eucharist. Heresy and other religions were often compared to cancer in a body member – it would spread and infect the entire body of believers, if it were not cut off and burned immediately.

Sex across the religious borders was normally strictly forbidden, but difficult to regulate. One way to warn against getting too close to the others was to describe them as sex monsters and bestial – Muslims are only interested in anal sex, with men or women; male Jews are menstruating, and Christian monks are spending their time in delightful defloration of young innocent girls. Such mutual incriminations were extremely common and also functioned in simply de-humanizing members of the other religions. In spite of that, cross-confessional marriages were not totally uncommon and could even sometimes be part of dynastic alliances or peace treatises among rulers. Muslim women married to Christians would have to convert to Christianity; Christian women married to Muslims would sometimes converted to Islam, but could also often continue to practise Christianity for themselves, but not for their children.

Conversion
Christianity and Islam are missionizing religions with a religious obligation to help individuals to salvation by converting them to ‘the truth’, as was the common shorthand among the Christians for Christianity. Judaism was and is less concerned with mission, but in mixed societies with religious discussions, it did happen that individuals converted to Judaism.

Mission could be done peacefully or with various means of pressure. Constant discussions aimed at defining the exact border line between persuasion and force, because forced conversion is in principle and theologically impossible in all three religions. In practise, some theologians within Christianity and Islam came extremely close to allowing to let subdued enemies choose between converting or being killed, but in principle all warfare and violence aimed at creating peace for the missionaries to preach and let the Word work.

In Christian dominated areas, Muslims and Jews were sometimes forced to gather in the local churches and listen to Christian missionary sermons. Sometimes religious dialogues were arranged in which theologians from two religions had to discuss which one was best. It is difficult to estimate whether this was actually common practise, or only a genre in missionary literature, but it happened sometimes. In cases where we have both a Christian and a Jewish report of it, they have different conclusions as to who persuaded whom about his own religion’s superiority.

Medieval Christian missionary manuals recommended to begin with the top layers of society. If rulers converted, the people would follow. It was also generally recognized, that the nearer, the more difficult they are. It means, that pagans were the easiest to convert to Christianity, Muslims are more difficult and Jews even more difficult, because they are closer to Christianity. The most difficult are other Christian denominations, e.g. it is almost impossible to persuade the Greek orthodox that the Latin rite and dogmas are the truth.

Mission could be by word, and therefore it was important to find a common ground of authorities that the other also accepted. If discussion with other Christians, it did not work to cite one’s own church fathers, but only the bible. With Jews, you could only refer to the Old Testament, not the new. With Muslims, natural law that all humans have to live under.

Mission could also be example, that demonstrated the firmness of religious conviction. At periods, it became popular to become martyr for the faith, and the missionaries would seek the holy places of other religion and blaspheme them as violently as possible, until they succeeded in being killed for Christ. It happened in Spain around 850 where ca 55 Christians targeted attacked the Muslim authorities and became martyrs, in spite of the Christian church leaders telling them to calm down and not disturb the precarious balance in religious living together. In the 13th century, it was especially Franciscans who went to Muslim countries and entered the mosques to blaspheme Muhammad. Some were executed, some were protected by local Muslim authorities and sent back home with the argument that they were obviously lunatics and not to be taken seriously.

It is difficult to measure the success of medieval mission. Without the backing of secular authorities and segregating legislation, it does not seem that missionaries converted others in great numbers, but the sources are difficult to interpret.

Studying the others
It was clearly possible to live in religious mixed societies without learning very much about others and their beliefs, but with missionary movements nevertheless came an interest in collecting more information. It was normally for polemic purposes, with better knowledge about a religion it was easier to argue against it.

Christian study of Judaism and Islam has being pursued from the beginning around the Mediterranean, building on a combination of religious texts, in translation or original, and older polemical authorities. The Quran was probably translated into Greek already in the 9th century, perhaps in Damascus, but it does not seem to have gained a wide circulation. Some Eastern Christians in especially Syria studied the Quran in Arabic and wrote polemical treatises against Islam that were later translated from Arabic into Latin.

Studies of the others accelerated in the 12th century, because of the expansion with crusading and because of a general scientific change of paradigm with a new emphasis on textual criticism, rationalism, and empirical knowledge. Language schools were founded, especially in Spain, offering teaching in Arabic and Hebrew as preparation for missionaries, and the Quran was translated into Latin in 1143. In an extremely polemic and philologically not very satisfactory version that became widely copied and later printed and the Western Europe’s main entrance to the content of the Quran until the 1690s. Christian theologians also began studying other Jewish texts than the Old Testament and discovered, to their great chock, the Talmud and its anti-Christian polemic content.

In the 12th century, Islam began to be classified by Christians as a heresy within Christianity, and Judaism was considered split between the real, Old-Testament Jews and the new, heretic and modern Talmudic Jews who could be persecuted for attacking Christianity.

Studies resulted in voluminous treatises about the others, arguing from Scriptures and modern Aristotelian logic. Much concentrated on the Trinity, that is how to understand God as one, but also revealed at a concreate point in history, and also working throughout history and still today. It included the attempts of proving to Jews that Messiah had already come in Jesus, and to Muslims that Mohammad could never have been a prophet sent from God.

The corresponding Muslim studies of Christianity concentrated very much on demonstrating how the bible had been corrupted through time, and how Christians did not live according to the morals that they preached.

Conclusion
Who studied whom? It seems that Christians were much more interested in Judaism and Islam than vice versa. Judaism was a problem, because Jews did not reach the same conclusion in reading the Old Testament as the Christians did, and Jews did not recognize that Christianity was a valid and true fulfilment of what Judaism was in incipient and imperfect form. Christians were on the other hand much occupied with Islam, exactly because Muslims claimed to have fulfilled the message that Christians had only transmitted in corrupted and imperfect form.

For Jews, Christianity was not of great interest theologically, because it was one minor sect among so many others that had misunderstood the Torah. For Muslims, Christianity was a stage passed and over, from which nothing could be learned, and which posed no theological challenge compared to the many internal, competing understandings of Islam.

Who lived with whom? The practical life was often much more varied and changing than much of the official theology. Most of the religiously mixed societies around the Mediterranean oscillated between accepting religious minorities and allowing them a certain degree of self-government and free cult, and on the other hand to impose burdens upon them if form of taxation and stigmatization, often followed by segregation. And the communities of believers acted correspondingly, sometimes fighting and persecuting each other, sometimes sharing cult places and practises.

Vihan jäljillä 1930-luvun Kaliforniassa

Yhdysvaltain suuria tasankoja 1930-luvulla riepotelleet pölymyrskyt ja kuivuus saattoivat ahdinkoon sadoistaan riippuvaiset maanviljelijät. Hiekan peittämät lohduttomat autiot maisemat ja näivettyneiden ihmisten kärsimys ovat piirtyneet ihmisten mieliin ikonisiksi kuviksi amerikkalaisesta menneisyydestä ja muistumaksi ankarasta talouslamasta, joka johti ennennäkemättömän suureen maansisäiseen muuttoliikkeeseen. Pakolaisvirta suuntasi paremman elämän ja toimeentulon toivossa kohti Kalifornian runsassatoisia hedelmä- ja puuvillaviljelmiä. Vastaanotto lännessä oli kuitenkin useimmiten torjuva ja jopa vihamielinen, ja okieiksi nimitellyt tulokkaat tehtiin varsin nopeasti tietoisiksi siitä, että he eivät olleet tervetulleita.

Tarkastelen tämän kirjoituksen liitteenä olevassa artikkelissani Yhdysvaltojen suurilta tasangoilta muuttaneiden siirtotyöläisiin kohdistuvaa syrjintää 1930-luvun Kaliforniassa. Käsittelen kysymyksiä stereotypioista, ennakkoluulojen synnystä ja syrjivien näkemysten konkretisoitumisesta teoiksi kahden kaunokirjallisen aikalaisteoksen, John Steinbeckin Vihan hedelmien (Grapes of Wrath, 1939) sekä Sanora Babbin romaanin Whose Names Are Unknown (2004) kautta. Vihan hedelmät on toki paljon luettu ja tutkittu teos, mutta koska Babbin teos näki päivänvalon vasta viime vuosikymmenellä, näitä kahta teosta on kiinnostavaa lukea rinnakkain muun muassa julkaisupolitiikan kannalta.  Sysäys aihevalintaan tuli kuitenkin alun perin Yle Teemalla joitakin vuosia sitten esitetystä amerikkalaisen dokumentaristin Ken Burnsin ohjaamasta neliosaisesta dokumenttisarjasta USA:n 1930-luvun pölymyrskyt (The Dust Bowl, 2012), joka antoi äänen tutkijoiden lisäksi myös pölymyrkyt ja laman omakohtaisesti kokeneille aikalaisille. Oman kiinnostukseni keskiöön nousivat jo tuolloin haastateltujen ikäihmisten lapsuusmuistoja värittäneet kokemukset syrjityksi ja vihatuksi tulemisesta.

Ihmisten osallisuutta pölymyrskyjen syntyyn ja talouslamaan on tutkittu paljonkin, mutta artikkelissani haluan pohtia ennen kaikkea sitä, miten katastrofin keskellä toimittiin. Nähtiinkö pakolaiset arvokkaina, auttamisen arvoisina ihmisinä vai haluttiinko heidät sulkea ulkopuolelle? Miten heidän ihmisyytensä määrittyi stereotypioiden kautta? Entä millä tavoin 1930-luvun pakolaiskysymys suhteutui amerikkalaiseen individualismiin ja eetokseen, jossa jokaisen tuli olla oman onnensa seppä? Kalifornian 1930-luvun siirtotyöläiset pakenivat sekä lamaa että ympäristökatastrofia, mikä johti väistämättä kiistoihin elintilasta ja muiden asettumisesta asumaan jo toisten asuttamille alueille. Aihe herätti laajaa kansallista huomiota ennen kaikkea siksi, että ensimmäistä kertaa Yhdysvaltojen angloamerikkalainen väestö joutui sellaisen syrjinnän kohteeksi, joka aikaisemmin oli assosioitu etnisiin vähemmistöihin ja ulkomailta muuttaneisiin siirtolaisiin.

Kiinnostus 1930-luvun pölymyrskytragediaa kohtaan on tälle vuosituhannelle tultaessa nostanut uudelleen päätään, mistä kertoo muun muassa se, että Sanora Babbin vuosikymmeniä unohduksissa ollut romaanikäsikirjoitus lopulta julkaistiin. Vaikka 1930-luvun laman ja pölymyrskyjen sekä niistä seuranneen muuttoliikkeen omakohtaisten kokijoiden rivit alkava harveta, siirtolaisiin kohdistuneen syrjinnän teemat ovat jatkuvasti ajankohtaisia. Nykyään Suomessakin käytävässä pakolaiskeskustelussa syrjiviä ja ihmisarvoa alentavia ja poistavia toimenpiteitä perustellaan osin hyvinkin samanlaisin argumentein kuin Kaliforniassa kahdeksankymmentä vuotta sitten.

Suurten tasankojen Kaliforniaan muuttaneet siirtotyöläiset olivat ainakin osaksi, vaikka eivät pelkästään, oman aikansa ympäristöpakolaisia. Tärkein kysymykseni ei ole kuitenkaan se, pakenivatko ihmiset ensisijaisesti lamaa vai pölymyrskyjä. Tarkoitukseni ei myöskään sinänsä ole selvittää syitä talouslaman ja ympäristökatastrofin taustalla, vaan ennen kaikkea tarkastella sitä, miten ihmiset toimivat vaikeaan tilanteeseen jouduttuaan. Ilmastonmuutoksen aiheuttamat luonnonilmiöt ajavat ihmisiä nyt ja tulevaisuudessa yhä enemmän pois kotiseuduiltaan, mistä seuraava pakolaisuus johtaa aina kysymyksiin taloudellisten resurssien jakamisesta. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin ihmisarvosta – kenen elämä on arvokasta, millä ehdoilla ihmisellä on oikeus elää ja olla olemassa tietyssä paikassa? Kriisi haastaa olemassa olevia rakenteita, mahdollistaa muutoksen ja jopa pakottaa siihen. Usein se kuitenkin myös paljastaa yhteiskunnan haavoittuvuuden: miten yhteisön toiminta alkaa säröillä, kun ihmiset olosuhteiden pakottamina joutuvat toimimaan toisin kuin aikaisemmin. Kalifornian tapahtumat osoittavat sen, miten vihalla todellakin on pitkät jäljet.

Lue kirjoitus Vihan ja ennakkoluulojen verkossa tästä.

Kirjoittaja Asta Sutinen on kulttuurihistoriasta valmistunut filosofian maisteri, joka oli syksyllä 2017 työharjoittelussa Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa ja Argumenta-hankkeessa.

Tutkijat ja yhteiskunnalliset vaikuttajat kokoontuvat Turkuun keskustelemaan uskonnosta ja etnisestä toiseudesta

Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Marjo Kaartisen johtama Argumenta-hanke Vihan pitkät jäljet järjestää Turussa 5.–6.10. kaksipäiväisen työpajan, jonka aiheina ovat uskonto, uskonnollinen ja etninen toiseus sekä uskontoon perustuva vastakkainasettelu. 

Kun vieraasta uskonnosta rakennetaan viholliskuva, pääsevät vallalle usein argumentaation tavat, jotka kieltävät yhteistyön ja kompromissin mahdollisuudet. Argumenta-hankkeen kaksipäiväisessä työpajassa Vieras vaarallinen uskonto on tarkoitus käydä läpi historiallisia ja ajankohtaisia tapauksia, jotka ovat johtaneet joko uskonnollis-etnisten jännitteiden kiristymiseen tai vaihtoehtoisesti niiden lieventymiseen.

– Käsittelemme työpajassa kysymyksiä esimerkiksi siitä, miten uskonnon avulla toiseutetaan ja lietsotaan vihaa sekä millaiset teemat toistuvat näissä ilmiöissä vuosisadasta toiseen. Esimodernin historian on tarkoitus tuoda perspektiiviä ajankohtaisiin keskusteluihin: monikulttuurinen ja -uskontoinen yhteiskunta ei ole uusi ilmiö, vaan ongelmaa eri uskontojen ja tunnustusten yhteiselosta on jouduttu ratkaisemaan niin keskiajan Välimerellä kuin uskonsotien ajan Pohjois-Euroopassa, kertoo hankkeen johtaja, professori Marjo Kaartinen.

Kaartisen mukaan historia ei ole kulkenut lineaarista kehitystä keskiajan suvaitsemattomuudesta valistukseen ja edelleen yleisiin ihmisoikeuksiin, vaan matkalle on mahtunut utopioita, pragmaattista rinnakkaiseloa ja pyhiä sotia.

– Sen paremmin vastakkainasettelu kuin rauhallinen rinnakkaiselo eivät ole ihmisluonnon sisäänrakennettuja ominaisuuksia, vaan niiden takana on kulttuurisia mekanismeja, jotka voivat kussakin yhteiskunnassa toteutua tai jäädä toteutumatta, Kaartinen kertoo.

Tavoitteena ennakkoluulojen lieventäminen

Turussa pidettävä työpaja on hankkeen ensimmäinen yhteensä kolmesta vuosien 2017–2018 aikana järjestettävästä työpajasta. Tapahtumassa luennoivat Siirtolaisuusinstituutin johtaja, uskontotieteen dosentti Tuomas Martikainen, keskiajan tutkimuksen professori Kurt Villads Jensen Tukholman yliopistosta ja Ihmisoikeusinstituutin johtaja, kansainvälisen oikeuden professori Elina Pirjatanniemi Åbo Akademista.

Työpajan tavoitteena on lisätä ymmärrystä uskontoon ja etniseen toiseuttamiseen liittyvistä teemoista sekä paljastaa mahdollisesti puutteellisesti tunnettuja puolia näiden kautta syntyneestä kategorisoinnista. Työpajaan osallistuvat tutkijaryhmät työstävät monitieteisesti ja ongelmalähtöisesti työpajassa käsiteltäviä aiheita ja teemoja yhdessä viranomaisten, toimittajien, taiteilijoiden ja kansalaisjärjestöjen edustajien kanssa.

– Työpajan pohjalta koostetaan myös raportti, jonka tarkoituksena on olla apuna laadittaessa konkreettisia työkaluja perättömien ennakkoluulojen lievittämiseen sekä sen ymmärtämiseen, mistä ennakkoluulot kumpuavat, miten ne kehittyvät ja miten niihin voidaan reagoida, Kaartinen kertoo.

Vihan ja yhteiselon pitkät jäljet

Reima Välimäki vieraili Glossa ry:n blogissa ja kirjoitti jutun tulevaan työpajaamme liittyen.

”Vihan pitkät jäljet -hanke pyrkii tuomaan esiin tutkittua tietoa vastakkainasettelun ja vihapuheen pitkästä historiasta, myös sellaista, joka on ristiriitaista ja yllättävää. Näin muistutamme, ettei mikään oman aikamme viholliskuva ole luonnollinen, historiaton ja väistämätön.”

Jutun voi käydä lukemassa täällä.

Hanke Turun Sanomien haastattelussa

Turun Sanomat kävi haastattelemassa hankkeemme johtajaa professori Marjo Kaartista ja tutkijatohtori Reima Välimäkeä.

”– Toivomme, että erilaiset tahot ottaisivat myös historioitsijoiden annin vastaan. Kun keskustelusta puuttuu historiallinen panos, ilmiöitä ei osata nähdä historiallisessa jatkumossa, Kaartinen sanoo.

Menneisyys ei tarjoa suoria ratkaisuja, mutta historiasta voi olla apua nykyajan ongelmien ratkomisessa.

– Myös menneisyydestä löytyy hyviä ratkaisuja, mahdollisuuksia hillitä hetkeksi konflikteja, Välimäki toteaa.”

Haastattelun voi käydä lukemassa kokonaisuudessaan täällä.

Pieni katsaus menneeseen, tähän hetkeen ja tulevaan

Heinäkuu on jo hyvässä vauhdissa mutta ajattelin, että voisin vielä palata hieman kuluneessa keväässä taaksepäin ja luoda katsauksen hankkeemme alkutaipaleelle. Järjestimme aiemmin keväällä Argumentan ensimmäisen tapahtuman ja esitimme Turun yliopistolla Elina Hirvosen ohjaaman dokumenttielokuvan Kiehumispiste (2017). Elokuvan jälkeen jatkoimme elokuvan teemojen käsittelyä paneelikeskustelun muodossa. Paneeliin osallistuivat Elina Hirvosen lisäksi Argumentan johtaja, professori Marjo Kaartinen sekä tutkijat Reima Välimäki ja Tom Linkinen.

Halusimme järjestää paneelikeskustelun elokuvan käsittelemistä teemoista hankkeemme kontekstissa. Kuten Välimäki paneelin alussa kertoi, syntyi idea koko hankkeelle tarpeesta osallistua ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Iso joukko vanhojen aikojen tutkijoita huomasi, kuinka viime vuosina yhä kiihtyneet ja politisoituneet puheet vastakkainasettelusta, toiseuttamisesta, vihapuheesta ja polemiikista ovat teemoja, joita he myös omissa tutkimuksissaan ovat käsitelleet, ja käsittelevät yhä edelleen. Teemat eivät siis ole millään tavoin uusia esimerkiksi Euroopan historiassa, ja tästä syystä tämä pitkä historiallinen konteksti on syytä tuoda osaksi myös tämän päivän keskusteluja.

Toiveet keskusteluyhteyksien avaamisesta ovat myös Kiehumispisteen ytimessä. Elokuvalla on haluttu osallistua ajankohtaiseen keskusteluun nationalismin nousuun, vihaan ja pelkoon liittyvistä syistä. Se on myös tehty eräänlaiseksi välineeksi, jonka avulla ihmiset voisivat itse avata keskustelua ja käsitellä kysymyksiä asioista, jotka tämänhetkisessä yhteiskunnallisessa ja poliittisessa tilanteessa mahdollisesti ahdistavat tai hämmentävät. Elokuvaa on pyritty levittämään mahdollisimman laajalle, ja sen pystyi kevään aikana tilaamaan esitettäväksi ilmaiseksi yksityisissä ja avoimissa tilaisuuksissa internetin kautta. Näytöksiä tilattiinkin useita satoja ympäri Suomen. Lisäksi elokuvaa esitettiin myös ulkomailla. Tällä hetkellä elokuva on katsottavissa Yle Areenassa. Katselukertoja sille on kertynyt näin heinäkuun alkuun mennessä 26 359 kappaletta, ja luku kasvaa kokoa ajan.

Kiehumispiste_press_material_2-1200x675
Kuva Kiehumispiste

Elokuvaa on siis katsottu, ja keskustelua sen puitteissa ja ympärillä käyty. Kuten järjestämässämme paneelikeskustelussa todettiin, näyttää elokuva monipuolisen Suomen, jossa toiveet keskustelun ja dialogin avaamisesta ihmisten välille ovat läsnä – ainakin näin tietynlaisesta, monin paikoin etuoikeutetusta asemasta katsottaessa. Elokuvaa, kuten koko kuvaa Suomesta, Euroopasta tai ylipäätään maailmasta, on kuitenkin paikoitellen todella vaikea katsoa, ja kokonaisuus voi tuntua hyvinkin ahdistavalta. Toivoa ja toiveikkuutta silti löytyy. Ajatus siitä, että ehkä kuitenkin kaikesta seuraa lopulta jotakin hyvää, kannattelee. Tärkeää on, että kaikesta huolimatta katsoisi asioita kohti, eikä ummistaisi silmiään.

Kiehumispiste_press_material_5-1200x675
Kuva Kiehumispiste

Panelistit toivat keskustelussa esiin elokuvan herättämän, esimerkiksi historioitsijaa usein askarruttavan kysymyksen siitä, kummat tulevat ensin, teot vai sanat. Ovatko viha ja vihapuhe seurausta asioista vai itse liikkeellepanevia voimia? Välimäki huomautti, kuinka esimerkiksi holokaustia edelsi pitkä antisemitistinen keskustelu, jolloin selkeästi ideologinen apparaatti tuli ensin. Tekojen ja sanojen keskeinen suhde onkin myös tämänhetkisessä ajankohtaisessa tilanteessa yksi polttavimpia kysymyksiä, kuten panelistit totesivat.

Yksi vilkasta keskustelua herättävä aihe oli elokuvan kautta esitetyt äänet. Kenen ääntä tuodaan esiin, kuka saa puhua ja kuinka paljon, entä kenen kustannuksella puhe ja sen valtaama tila tapahtuu? Pitääkö keskusteluyhteys saavuttaa kaikkien kanssa? Mitä tapahtuu, jos toiset jätetään keskustelun ulkopuolelle? Hirvonen kommentoi, kuinka aihe on herättänyt paljon keskustelua ja erimielisyyttä ihmisten ja eri yleisöjen kesken elokuvaa tehdessä ja sitä esitettäessä. Hän painotti, että elokuva on pyritty tietoisesti tekemään ja editoimaan niin, että mitkään ns. ryhmittymät eivät saisi enemmän aikaa tai ääntään esiin suhteessa toisiin. Inhorealistista kuvaa ja kaikkia propagandan keinoja on koetettu välttää, ja asiat on pyritty esittämään mahdollisimman toteavaan tyyliin. Kaikki elokuvan osapuolet on haluttu näyttää ennen kaikkea ihmisinä, kokonaisina monina eri puolineen. Keskiössä on ihmisarvo, joka koskee kaikkia.

Tai jonka ainakin tulisi koskea kaikkia. Kaartinen toi keskustelussa esille, kuinka pysäyttävää on esimerkiksi hyvin pitkälle ja kauas menneisyyteen menevä, kulttuuriimme monin tavoin sisäänkirjoitettu rasismi, jota ei aina edes tunnisteta sellaiseksi. Yksinkertaistettuna tämä sisäsäänkirjoitettu rakenteellinen rasismi ilmenee esimerkiksi ajatuksina siitä, että toiset nyt vaan ovat huonompia koska heillä on toisenlainen ihonväri. Tai vielä pahempaa, heillä on toisenlainen ihonväri ja uskonto. Nämä rakenteet saattavat olla niin syvällä, että niitä on vaikea erottaa esimerkiksi omista huonoista elinolosuhteista, jotka voivat olla seurausta monenlaisista eri tekijöistä. Jos ihmisellä ei ole vaikka ruokaa, se on totta kai monin tavoin ongelma, johon tulee suhtautua vakavasti. Tärkeää olisi kuitenkin erottaa, että se ei ole esimerkiksi turvapaikanhakija, joka leivän toisen suusta vie. Kaartinen kommentoi, kuinka yhteiskunnallinen tilanne esimerkiksi reilun kymmenen vuoden takaiseen verrattuna, jolloin Kaartisen teos Neekerikammo. Kirjoituksia vieraan pelosta (2005) julkaistiin, on muuttunut monin tavoin huonommaksi, kun niin sanottu piilorasismi on muuttunut julkisemmaksi ja rasismista on tullut yhteiskunnassamme paikoin jopa hyväksyttyä ja sallittua.

Panelistit1
Panelistit vasemmalta lähtien: Marjo Kaartinen, Reima Välimäki, Elina Hirvonen ja Tom Linkinen

Panelistit puhuivat siitä, kuinka rasismia voi olla vaikea kohdata ja tunnistaa saati tunnustaa itsessään. Omaan mahdolliseen rasismiin voi siis olla todella vaikea suhtautua. Kaartinen huomautti, kuinka tärkeää olisi olla esimerkiksi henkilökohtaisesti tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa, sillä vieraus pudottautuu usein kohtaamisessa pois. Vieraus on juuri yksi ratkaiseva tekijä, joka sallii ihmisarvon menettämisen. Vieraudesta ja toiseuttamisesta tulisi siis päästä eteenpäin. Keskustelu kulminoitui siihen, kuinka dialogin merkitys tulisi ottaa huomioon kaikessa, sillä yleensä aina löytyy joku kulma, josta ihminen tulee ymmärretyksi. Siinä vaiheessa, kun dialogi loppuu konfliktit kärjistyvät ja tie väkivallalle alkaa. Niin kauan, kun pystymme näkemään ihmisten hyvyyden ja hyvät puolet, on toivoa saada dialogia eri osapuolten välillä aikaan. Samalla on ehkä kuitenkin todettava, että kaikkien välille keskusteluyhteyttä ei välttämättä koskaan saada. Mielestäni onkin kysyttävä, mistä tämä mahdollisesti johtuu ja miten voisimme asiaan vaikuttaa.

Panelistit ja yleisöä

Mielestäni elokuvan ja sen jälkeen käydyn keskustelun nostattama, yksi mielenkiintoinen ja tärkeä asia on pohtia, miten puhumme muun muassa erilaisista osapuolista, jotka ovat näkyvillä kiristyneessä yhteiskunnallisessa tilanteessa ja joita keskustelut ennen kaikkea koskettavat. Järjestämässämme paneelikeskustelussakin esimerkiksi Hirvonen painotti etenkin alussa sitä, ettei elokuvassa ole olemassa niin sanotusti kahta eri vastakkaista puolta, vaan siinä on suuri joukko erilaisia ihmisiä ja osapuolia. Kuitenkin keskustelu muuttui usein puheeksi kahdesta vastakkaisesta osapuolesta, niin kuin monessa muussakin keskustelussa usein helposti käy. Pidämmekö siis jatkuvasti yllä (tietoisesti tai tiedostamatta) polarisoitunutta käsitystä siitä, että on olemassa kaksi niin sanottua ”ääripäätä”, jotka kamppailevat siitä, kuka on oikeassa, kenellä on oikeus olla olemassa ja mihin loppujen lopuksi ihmisarvon ja -oikeudet perustamme? Mitä siitä seuraa? Entä mitä tuohon väliin jää, ja miten voisimme aktivoida sanojen ja tekojen suhdetta siihen suuntaan, että historia ei toistaisi itseään sen verisessä muodossa? Samalla kaiken puheen keskellä on tärkeää muistaa, että tälläkin hetkellä hyvin suuri joukko ihmisiä tarvitsee apua juuri nyt. Tämä fakta ei saa hukkua kaiken muun alle.

Kiehumispiste_press_material_4-1200x675
Kuva Kiehumispiste

Toisaalta viime aikainen puhe kahdesta vastakkaisesta osapuolesta on voinut olla  jotenkin ymmärrettävää esimerkiksi siinä mielessä, että keskustelun konkreettisia ja näkyviä muotoja ovat ehkä monelle olleet tämän kevään aikana Helsingin Rautatientorilla järjestetyt Oikeus elää ja Suomi Ensin -leirit ja mielenosoitukset. Leirit ikään kuin asettuivat saman alueen sisällä toisiaan vastapäätä tilan vastapuoleisille laidoille, jolloin assosiaatio kahdesta eri vastapuolesta ja ”ääripäästä” on voinut helposti syntyä. Leireistä on tosin myös kielen tasolla puhuttu nimen omaa vastamielenosoituksina, ja Suomi Ensin -leiri on itse toimintansa myös sellaiseksi määritellyt. Kuitenkin nyt, kun molemmat leirit ja mielenosoitukset on ainakin toistaiseksi käskyjen mukaisesti purettu – ensin Suomi Ensin -mielenosoitus, kun siitä oli poliisin mukaan aiheutunut välitöntä vaaraa ja kun mielenosoittajia epäiltin useista pahoinpitelyistä, sen jälkeen Oikeus elää -mielenosoitus – on jälleen hyvä hetki yrittää tarkastella myös omia ajattelumalleja sekä tarpeen mukaan haastaa ja purkaa mahdollisesti haitallisiakin käsityksiä.

Nyt on myös hyvä mahdollisuus keskittyä yhä laajemmin miettimään, mitkä ovat niitä kysymyksiä, joita meidän tulisi esittää, jotta keskustelu ohjautuisi niihin keinoihin, joilla esimerkiksi juuri vihapuhetta, rasismia, vastakkainasettelua ja toiseuttamista voitaisiin todella purkaa. Toivon, jo näin hankkeemme kontekstissa, että myös ihmisten laaja historiatieto ja -ymmärrys yhä lisääntyisi, sillä se olisi varmasti yksi merkittävä tekijä ajatellen sekä tämänhetkisiä että tulevaisuuden olosuhteita. Odotankin innolla ja mielenkiinnolla tulevia hankkeemme työpajoja sekä niistä syntyneitä keskusteluja ja tuloksia.

Kirjoittaja on kulttuurihistorian jatko-opiskelija ja Argumenta-hankkeen Vihan pitkät jäljet koordinaattori.

P.S. Elokuvan jälkeen käydyn paneelikeskusten voi käydä kuuntelemassa täällä (alkaa kohdasta 11:00, vaatii voimassa olevan UTU-tunnuksen tai jonkin muun Suomen korkeakoulutunnuksen). Kiehumispiste-vaikuttavuuskampanjan loppuraportin voi käydä lukemassa täällä. Hankkeemme ensimmäinen työpaja järjestetään lokakuussa, raportteja sitä koskien on luvassa myös blogissamme. Muut työpajat toteutetaan vuoden 2018 aikana.

Arvot liikkeessä?

Hankkeen työryhmään kuuluvan tutkija Reima Välimäen blogipostaus asenteista ja arvoista sekä niiden liikkeistä.

Officium Inquisitionis

Puhe arvoista, erityisesti ihmisarvosta ja kansainvälisyydestä rasismia ja ihmisvihaa vastaan, nousi hetkessä hallituspolitiikan keskiöön, kun Keskusta ja Kokoomus perustelivat arvoilla Jussi Halla-ahon johtamien Perussuomalaisten sulkemista hallitusyhteistyöstä, mutta kokivat jakavansa riittävän yhteisen arvopohjan puolueesta lohjenneen Uusi vaihtoehto -ryhmän kanssa. Nopeasti muun muassa Yle ehti uutisoimaan, että tämä ryhmä ei vaalikonevastausten perusteella eroa arvoiltaan juuri mitenkään Perussuomalaisten ryhmään jääneistä edustajista. Arvopuhe tuomittiin erityisesti oppositiossa pelkäksi poliittiseksi teatteriksi. Tuoreessa muistissa on myös, kuinka loikannut Sampo Terho puolueen puheenjohtajakamppailussa korosti samankaltaisuuttaan Jussi Halla-ahon maahanmuutto- ja EU-linjauksiin.

Kysymys ei ehkä kuitenkaan ole niin yksioikoinen. On erittäin tärkeää, että Yle ja muut mediat selvittävät ryhmien eroja ja samankaltaisuuksia, ja vielä tärkeämpää on, että oppositio tenttaa hallituspuolueilta, mitkä heidän jakamansa yhteiset arvot ovat ja miten hallituspolitiikka muuttuu tai pysyy samanlaisena. Ei saa unohtaa, että Uusi vaihtoehto -ryhmän jäsenet ovat edistäneet ja puolustaneet ihmisarvoa loukkaavaa ja henkiä vaarantavaa maahanmuuttopolitiikkaa, ja heitä pitää siitä edelleen haastaa. Mutta samaan…

View original post 799 more words