UHRIT JA SELVIYTYJÄT

Vihan pitkät jäljet -hanke järjesti maaliskuussa 2018 työpajan, jossa muun muassa pohdittiin uhriutta ja uhriutumista. Ne ymmärretään yleensä käsitteinä eri tavoin, ja jälkimmäiseen tavataan liittää negatiivisia mielleyhtymiä. Uhrien ja uhriutujien yhteydessä puhutaan myös selviytyjistä, ja niin menneisyyden kuin tämän päivänkin vihaisissa diskursseissa voidaan nähdä kaikkia näitä malleja. Mutta mikä tekee toisista uhreja tai uhriutujia ja toisista selviytyjiä?

Teen väitöskirjaa 1800-luvun lopun suomalaisten sanomalehtien suuttumusta ilmaisseista mielipidekirjoituksista, ja tutkimissani teksteissä voidaan selvästi nähdä niin uhreja ja uhriutujia kuin selviytyjiäkin. Tutkimuksessani erotan vihaa ilmaisevan tekstin ”vihapuheesta”, joka voi eskaloitua henkilökohtaisuuksiin menevistä solvauksista väkivallalla uhkailuun ja vainoamiseen. Vaikka vihapuhe oli ilmiönä olemassa jo kauan ennen 1800-lukua, se ei juurikaan näkynyt nykyisen somemaailman tapaan sanomalehtien mielipidepalstoilla, joissa sekä kirjoittajat itse että toimitus toteuttivat sensuuria. Sen sijaan vihaisia puheenvuoroja yleisön palstoilla kyllä esitettiin, epäkohdille etsittiin syntipukkeja ja asioita yleistettiin turhia empimättä.

1800-luvun lopun vahvasti politisoituneiden suomalaisten sanomalehtien mielipidekeskusteluissa ehkä tyypillisimmät vastakkainasettelut olivat suomenmieliset vastaan ruotsinmieliset sekä ”kansa” vastaan ”eliitti”. Toisinaan nämä vastakkainasettelut sekoittuivat, jolloin ruotsinmieliset nähtiin ”herroina”, jotka vastustavat suomen kieltä ja ”kansaa”.

suomenkielen_sortajat_mattimeikalainen18900111
”Jokaiselle ansionsa mukaan”. Matti Meikäläinen -huumorilehti 11.1.1890.

1800-luvun loppupuolella suomenkieliset ja -mieliset kokivat edelleen olevansa uhrin asemassa ja ruotsinmielisten sortamia, vaikka kielireskriptin antamisesta ja suomen kielen asettamisesta yhdenvertaiseen asemaan ruotsin kielen kanssa oli kulunut yli 30 vuotta. Suomenmieliset vaativat enemmän suomenkielistä palvelua ja ylipäätään tasa-arvoista kohtelua.

”Kansa” vastaan ”herrat” -keskustelussa näkyi maantieteellisen sijainnin merkitys – ”herrat” asuivat Helsingissä tai etelässä tai ainakin jossain kaupungissa. Toisaalta taas keskustelussa näkyi vastustus ylempiä kansankerroksia kohtaan. Ei pidä kuitenkaan sekoittaa tätä keskustelua työväen- tai naiskysymykseen, koska ”kansana” nähtiin enimmäkseen maaseudulla asuvat talonpojat, ei niinkään alempi kansanosa, saatikka naiset. Työväenlehdistö oli vasta syntymässä, eivätkä työläiset juurikaan kirjoittaneet lehtiin. Myöskään naisten enemmistö ei osallistunut vielä julkiseen keskusteluun, ei ainakaan sanomalehtien mielipideosastoilla. Eliitti ja ”herrat” olivat korkeassa asemassa olevia päättäjiä ja virkamiehiä.

Vihaisissa kirjoituksissa on käytössä tietynlainen retoriikka, jonka avulla pyritään herättämään tunteita kuulijassa. Esimerkiksi erään rautatietä Kajaaniin haluavan, myötätuntoa anovan kirjoituksen kerrotaan olevan ”kansan valitushuuto etelän herroille”. Toisaalta kirjoitus saattoi olla ironiseen tyyliin kirjoitettu ja suuttumusta lietsova. Eräs kirjoittaja valittaa lehdessä, että Oulun kaupoissa myyjät eivät osaa suomen kieltä, vaikka ruotsinkielisinä heidänhän pitäisi olla paljon viisaampia kuin ”tyhmien suomalaisten”. Siispä ”tyhmien suomalaisten” on puhuttava heille ruotsin kieltä.

Suomenmieliset osoittivat kuitenkin toivoa paremmasta ja uskoivat, että valtasuhteet kääntyisivät tulevaisuudessa. Esimerkiksi nimimerkki ”Yksi monen puolesta syvistä riveistä” kirjoittaa valtakunnallisesti ilmestyneessä vanhasuomalaisia tukeneessa Uudessa Suomettaressa vuonna 1895: ”Ruotsinmielisen virkamiesluokan tulee joko yhtyä Suomen kansan suureen enemmistöön, sulaa siihen kotonaan, tahikka he jäävät raskauttavana taakkana hidastuttamaan maamme omintakeista kehitystä, josta kerran saavat vastata. Mutta tulkoon vaan tämäkin taakka vielä muiden liiaksi edelleenkin kannettavaksi, kyllä suomalaisten voimat, monissa koettelemuksissa karaistut, senkin kestävät, ja meidän omintakeinen sivistyksemme on siitä huolimatta versova ja kantava kauniita hedelmiä.”

suoma_mattimeikalainen18950419
Suomalla on toivoa. Matti Meikäläinen -huumorilehti 19.4.1895.

Sen sijaan vastakkainasettelussa “kansa” vastaan “eliitti” ei toivoa juurikaan nähty, vaan kirjoituksilla pyrittiin ennemminkin hakemaan myötätuntoa. 1800-luvun lopun mielipidekeskusteluissa nähtiin usein, että ”herrat” olivat aina sortaneet “kansaa”, eikä tähän nähty tulevan mitään muutosta; näin on aina ollut ja on oleva. Esimerkiksi maakunnallisessa, yleissuomalaista linjaa kannattaneessa Karjalatar-lehdessä julkaistiin vuonna 1895 mielipidekirjoitus, jossa kaivattiin Kansallispankin haarakonttoria Itä-Suomeen. Lehden toimitus vastasi kirjoittajalle, että asiasta on kyllä kirjoitettu Karjalattaressa aiemminkin, mutta ei etelässä kuunnella maakuntalehteä: ”Karjalattaren ääni ei ulotu niin kauvas. Tässä lehdessä oli viime talvena samaa hanketta pyytävä pääkirjoitus, mutta sitä tietysti ei ole huomattu siellä, missä kansallisuutemme asiat on otettu omin ehdoin urakalle. Matkustakaa Helsinkiin! Kyllä siellä sitten punnitaan ja pohditaan mitä me täällä maan perukassa tarvitsemme.” Valtakunnallisessa nuorsuomalaisten Päivälehdessä julkaistu Rautatietä Kajaaniin puolustava ”kansan valitushuuto etelän herroille” -kirjoituskin tyytyy toteamaan: ”Te herrat valtamiehet siellä etelässä, jotka mielin määrin saatte sekä satama- että rantaratoja, te varmaankin tulette tätäkin pohjoisrataa vastustamaan…” Näistä kirjoituksista välittyy ärtyneisyyden lisäksi pettymystä ja katkeruutta, ehkä pelkoakin.

Näkisin, että uhri on suhteellisen neutraali käsite, mutta uhriutumisessa on sen sijaan negatiivinen pohjavire. Viime kädessä uhriutumisen määrittelevät ulkopuoliset ja se nähdään usein asioiden paisutteluna, mielipahaan tai vihaan paikalleen jäämisenä ja katkeruudessa vellomisena. Uhriutunut ei useinkaan näe toivoa asioiden muuttumisesta parempaan suuntaan, vaan hänen motiivinaan on hakea asialleen myötätuntoa. “Kansa” vastaan “eliitti” -tyyppinen retoriikka on edelleen ydinosa populistista politiikkaa ja keskustelua, jota käydään esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, Suomi24-tyyppisillä keskustelupalstoilla sekä ilmaisjakelulehtien tekstiviestipalstoilla. Esimerkkinä tästä voitaisiin mainita äänestämättä jättävä passiivinen kansalainen, joka kokee, ettei mikään kuitenkaan koskaan muutu paremmaksi, äänesti tai jätti äänestämättä. Nukkuvien puolueen kanssa korreloi myös huono-osaisuus ja köyhyys. Toinen esimerkki uhriutumisesta voisi olla #metoo-ilmiöön pettyneet ihmiset, jotka haluaisivat muutosta, mutta eivät näe, että mikään kuitenkaan lopulta muuttuu tai muuttuu liian hitaasti. Miksi siis edes yrittää muutosta?

Vastauksena esittämääni kysymykseen ”Mikä tekee toiset uhreiksi tai uhriutujiksi ja toiset selviytyjiksi?” esittäisin siis toivon tunteen, joka tähtää parempaan tulevaisuuteen. Mikäli toivoa ei ole, tulevaisuus nähdään samanlaisena kamppailuna ja vääryyden kokemisena kuin nykyisyys, ellei sitten jopa koko elämää nähdä tulevaisuudettomana ja merkityksettömänä.

Satu Sorvali, FM, tohtorikoulutettava, Turun yliopisto