Tietoisku toiseuttamisesta

Videohaastattelu on toteutettu osana Turun yliopiston Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia. Kurssilla kulttuurihistorian aineopintovaiheen opiskelijat harjoittelevat tieteellistä ja populaaria kirjoittamista sekä tiedeviestintää. Julkaisemme blogissamme opiskelijoiden kirjoituksia ja videoita sekä muita teoksia, jotka he ovat tehneet hankkeemme teemoihin liittyen.

Tuotanto: Eero Nummela, Aino Jämsä ja Ella Ranta
Ingressi: Eero Nummela

Teimme kulttuurihistorian kirjoittaminen 2018 -kurssilla lyhyen tietoiskun toiseuttamisesta. Videohaastattelussa kysymyksiimme vastasi tutkija Olli Löytty, FT. Aiheeseen päädyimme, koska ryhmällemme oli annettu aiheeksi ”vihan pitkät jäljet”. Asiaa pohdittuamme totesimme Olli Löytyn tekemät tutkimukset aiheeseen sopiviksi ja mielenkiintoisiksi ja saimmekin hänet haastateltavaksi. Vaikka kyseessä onkin pitkälle historiaan ulottuva aihe, halusimme tarkastella ilmiötä, joka vaikuttaa myös nykypäivänä. Yritimme haastattelussa myös selvittää mistä nykypäivän toiseuttaminen on peräisin ja miten yleistä se on.

Koulukiusaaminen kulttuurihistoriallisessa kontekstissa

Kirjoitus on toteutettu osana Turun yliopiston Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia. Kurssilla kulttuurihistorian aineopintovaiheen opiskelijat harjoittelevat tieteellistä ja populaaria kirjoittamista sekä tiedeviestintää. Julkaisemme blogissamme opiskelijoiden kirjoituksia, jotka he ovat kirjoittaneet hankkeemme teemoihin liittyen.

Kirjoittaja: Joni Virtanen

Koulukiusaaminen on ilmiö, johon liittyy olennaisesti viha. Kiusaaja osoittaa vihaansa teoillaan, jotka konkretisoituvat kiusaamistilanteessa verbaalisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti. Kiusaamisen kohteena oleva henkilö tuntee yleensä myös vihan tuntemuksia, niin kiusaajiaan kohtaan, kuin ehkä myös itseään. Erityisesti nuoret saattavat monesti syyttää itseään kiusaamisen alaiseksi joutumisesta, mikä usein johtaa itseinhoon. Viha konkretisoituu aggressiona, väkivaltana ja jopa itsetuhoisena käyttäytymisenä. Viimein se saattaa johtaa henkisiin ongelmiin, jotka seuraavat yksilöä hänen loppuelämänsä. Sosiaalisena ilmiönä se sisältää siis eräänlaisen ”historiallisen” ulottuvuuden yksilön tasolla.

Anne Toivanen Oulun yliopistosta on kasvatuspsykologian pro gradu -tutkielmassaan ”Kiusaaminen jätti jäljet”. Lapsena koulukiusattujen kokemuksia kiusaamisen vaikutuksista elämään (2017) tutkinut koulukiusaamisen pitkäkestoisia vaikutuksia yksilön elämään. Tutkielmassaan hän avaa niin koulukiusaamisen historiaa, kuin sen sosiaalisia ja kulttuurisia piirteitä. Kiusaamiskokemukset jättävät Toivasen mukaan yksilöön kauaskantoisia seurauksia esimerkiksi sosiaalisten suhteiden muodostamisen saralla. Uusiin ihmisiin voi olla vaikeaa tutustua ja luottamusta on hankala muodostaa kehenkään. Itseluottamus on kiusatuilla usein huono ja omia kykyjään epäillään. Monesti itseluottamuksen puute konkretisoituu alisuoriutumisena. Koulukiusaaminen jättää kohteisiinsa pitkät jäljet, jotka saattavat näkyä vuosikymmentenkin päästä.

Toivasen mukaan koulukiusaamista on akateemisesti tutkittu vasta 1970-luvulta lähtien. Tämä tarkoittaa, että koulukiusaamisen historiallista ilmentymistä on tutkittu verrattain vähän. Varhaisena koulukiusaamisen ilmentymänä voidaan nähdä toverisorto, eli pennalismi tai simputus. Pennalismi tarkoitti alun perin saksalaisten yliopisto-opiskelijoiden tapaa tehdä uusista opiskelijoista käskyläisiään. Samaan perinteeseen liittyy myös simputus, joka tarkoittaa armeijan hierarkian sisällä tapahtuvaa esimiesaseman väärinkäyttöä. Molemmat ilmiöt perustuvat ajatukseen, jossa ryhmän uudet jäsenet joutuvat systemaattisen kiusaamisen alaiseksi, jonka ajatellaan testaavan heidän haluaan tulla ryhmän jäseniksi. Mikäli he kestävät heille asetetut koettelemukset, hyväksytään heidät ryhmän täysivaltaisiksi jäseniksi. Tämä ajatus on usein kiusaamisen hyväksyvän asenteen taustalla. Kiusaamisen ajatellaan ”karaisevan” tai valmentavan oppilaita ”oikeaan maailmaan”. Kiusatun voidaan joskus ajatella olevan syypää kiusaamiseen olemalla sosiaalisesti poikkeava tai liian heikko pitääkseen puoliaan.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on julkaissut raportin (2017), jossa koulukiusaamisen ehkäisyä pohtiva työryhmä selvitti koulukiusaamisen muotoja ja sen ehkäisyä. Raportista selviää, kuinka koulukiusaaminen näyttäytyy olevan sidoksissa siihen kulttuuriin ja kontekstiin, jossa se tapahtuu. Koulukiusaamisen esiintymisen monimuotoisuus niin verbaalisena, fyysisenä, kuin sosiaalisena ilmiönä tekee sen tutkimisesta monimutkaista. Koulukiusaamisen voi määritellä ilmiönä, jossa kohde ei pysty vastaamaan siihen. Kahden tasavertaisen henkilön kiista tai jopa fyysinen tappelutilanne ei ole koulukiusaamista, vaan koulukiusaamisen määrittyminen vaatii kohteen puolustuskyvyttömyyttä.

Koulukiusaamisella on oltava tarkasti määriteltävät rajat, jotta sen erottaa muusta aggressiivisesta käytöksestä. Kiusaaminen on subjektiivinen kokemus ja se, mikä saattaa loukata toista ihmistä, ei välttämättä toiselle ole loukkaavaa. Sama pätee vihapuheeseen. Koulukiusaaminen tapahtuu yhteisön sisäisesti ja sen rajat määrittyvät tämän takia pitkälti yhteisön arvojen mukaisesti. Koulukiusaaminen ilmiönä muistuttaa tässä suhteessa vihapuhetta, joka on myös vahvasti sekä subjektiivinen että yhteisön määrittelemä käsite. Jotta ilmiöitä voidaan käsitellä niiden vakavuuden ansaitseman arvon mukaisesti, tulee niille asettaa tiukat rajat. Muuten ne kärsivät ”inflaation”. On lainsäädännön vastuulla asettaa selkeät rajat tämän kaltaisille vahvasti subjektiivisille ja välillä hankalasti määritettäville ilmiöille. Se palvelisi kaikkien etua, jolloin kenenkään on hankala alkaa väittää, oliko vaikkapa jonkun kansanryhmän solvaaminen vihapuhetta tai alakoululaisten nahistelu välitunnilla koulukiusaamista.

Lähteet:

https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/79773/okm12.pdf?sequence=1&isAllowed=y

http://jultika.oulu.fi/files/nbnfioulu-201706022433.pdf

Elokuva-arvostelu: Musta on muodissa – mutta Toinen

Kirjoitus on toteutettu osana Turun yliopiston Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia. Kurssilla kulttuurihistorian aineopintovaiheen opiskelijat harjoittelevat tieteellistä ja populaaria kirjoittamista sekä tiedeviestintää. Julkaisemme blogissamme opiskelijoiden kirjoituksia, jotka he ovat kirjoittaneet hankkeemme teemoihin liittyen.

Kirjoittaja: Verna Suominen

Jordan Peelen esikoisohjauksesta Get Out kohistiin jo tammikuussa 2017 sen ensiesityksen aikaan Sundancen filmifestivaalilla, ja hehkutus vain kasvoi vuoden aikana. Pienehkön budjetin kauhuelokuva nousi sekä taloudelliseksi että arvostelumenestykseksi. Viime vuosina on julkisuudessa ja sosiaalisessa mediassa keskusteltu entistä enemmän elokuvateollisuudesta ja sen suhteesta etnisyyteen liittyviin kysymyksiin, joten on varsin osuvaa, että vuoden 2017 suurin kauhuelokuva käsittelee juuri amerikkalaisen yhteiskunnan rasismia ja toiseuttamista.

get-out-main-one-sheet-58753d5968ead-1

Get Out
Ensi-ilta: 5.5.2017. (Suomi)
Ohjaus: Jordan Peele
Käsikirjoitus: Jordan Peele
Pääosissa: Daniel Kaluuya, Allison Williams, Catherine Keener, Bradley Whitford
Pituus: 104 min
Ikäraja: K16

Kriitikoiden arviot Rotten Tomatoes -sivustolla näyttävät 99 prosentin fresh-luokitusta, negatiivisia arvioita on yli kolmensadan arvostelun joukossa vain kolme. Myös yleisöarviot ovat pääosin myönteisiä eivätkä suotta: tiivistahtinen elokuva on paljon ajatuksia herättävää, mutta samalla myös todella viihdyttävää katsottavaa. Voittoputki jatkui elokuvan kerätessä kauhuelokuvalle epätyypillisesti neljä Oscar-ehdokkuutta, muun muassa parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen kategorioissa, ja Jordan Peelesta tuli gaalaillan päätteeksi ensimmäinen parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscarin voittanut afroamerikkalainen.

Satiirisella otteella rasismia käsittelevän Get Outin tarinan keskiössä on Daniel Kaluuyan esittämä Chris, joka matkustaa tyttöystävänsä Rosen (Allison Williams) kanssa tapaamaan viimeksi mainitun vanhempia (Bradley Whitford ja Catherine Keener). Vanhemmat eivät tiedä tyttärensä poikaystävän olevan musta, mikä etukäteen huolestuttaa Chrisiä. Kiusallinen vierailu saa vähitellen painajaismaisia piirteitä. Chris tuntee itsensä ulkopuoliseksi pelkkien valkoisten ihmisten keskellä ja kuvittelee alkuun kiusallisuuden johtuvan vanhempien vaikeudesta käsitellä valkoisen tyttären ja mustan miehen välistä suhdetta, mutta vähitellen käy ilmi, että Rosen perhe salailee jotain uhkaavaa.

Hyväntahtoinen toiseuttaja

Kun pohtii, millainen ihminen on rasisti, mielikuva voi olla seuraava: Texasissa maaseudulla asuva punaniskamies, joka on nainut oman serkkunsa, ammuskelee pihallaan tyhjiä kaljatölkkejä haulikolla ja jonka vaatekaapista löytyvät Ku Klux Klanin jäsenlakanat. Ilmeisen maalitaulun sijaan Peele osoittaa, ettei rasismiin vaadita lakanaköörin jäsenyyttä, vaan satiirin purtaviksi joutuvat valkoiset liberaalit.

Jo elokuvan alkumetreillä kuullaan kahteen kertaan, kuinka Rosen isä Dean Armitage olisi äänestänyt Obamaa kolmannen kerran, jos se olisi ollut mahdollista. Paras presidentti koskaan, ja juuri se, jonka noustua valtaan kaikki rotuongelmat maagisesti lakkasivat olemasta – ainakin Dean Armitagen kaltaisten ihmisten mielissä. Kaikki mustassa kulttuurissa on hienoa ja antirasistisen ideoiden kelkkaan ollaan valmiita hyppäämään välittömästi. Tällä voidaan kuitata kaikki oma rasismin puolelle lipsuva käytös. Get Out iskee valkoisiin ihmisiin, jotka yrittävät parhaansa mukaan vakuuttaa niin itselleen kuin muille, etteivät ole rasisteja, ja jotka tarkoittavat hyvää, mutta lopputulos todellisuudessa ei ole paljon parempi ja edistää toiseuttamista.

Armitagen perhe pitää puutarhajuhlat, jälleen täysin valkoiset. Jokaisen vieraan on aivan pakko päästä tarkastelemaan Chrisiä, juttelemaan tälle, tuomaan esiin oma yhteytensä mustaan kulttuuriin. Katso, minä tiedän ja ymmärrän, sinä olet cool, joten minä en ole rasisti. Samalla kuitenkin käy kivuliaan selväksi – myös ja etenkin valkoiselle katsojalle – kuinka nämä henkilöt toiseuttavat Chrisiä. Yksi nainen esittää geneerisen ”onko totta, että musta on parempi sängyssä” -kysymyksen tuoden esiin yleisen mustan mieskehon seksualisoinnin, jota on fantasian lisäksi käytetty mustan väestön demonisointiin. Myös kiinnostus mustaan kehoon atleettisessa mielessä tuodaan esiin: perheen isä ja veli eivät voi olla puhumatta urheilusta ja Chrisin mahdollisesta potentiaalista.

Kertaakaan kukaan ei ole aggressiivinen, vihamielinen tai kunnolla töykeä. Kaikki elokuvan henkilöt pyrkivät Chrisin kanssa keskustellessaan ystävällisyyteen, tosin kykenemättä estämään pientä kiusaantumista. Mutta vaikka asian esittäisi kuinka ystävällisesti, sisältö pysyy samana: Chrisiltä kielletään normaalius. Aina on kyse vain valkoisen puhujan omista mustiin kohdistuvista käsityksistä ja odotuksista, ja pakosta tuoda esille oma valveutuneisuus ja tietämys afroamerikkalaisesta kulttuurista. Tämä välittyy katsojalle niin kiusallisena, että se saa paitsi kiemurtelemaan myötähäpeästä, myös pohtimaan, tuleeko itse toimineeksi aivan samalla tavalla.

Ei koskaan yksilöllistä identiteettiä

Elokuva, etenkin juhlakohtaus, osoittaa tehokkaasti, kuinka täysvalkoinen ympäristö estää Chrisiä kokemasta tilanteita vain itsenään. Kuinka ei-valkoinen pääosin valkoisessa ympäristössä kieltäydytään näkemästä yksilönä ja ihmisenä, vaan tämä on aina osa suurempaa ryhmää. Hänen on oltava jatkuvasti paikan token black guy, jokainen kohtaaminen tuntuu pyörivän vain ihonvärin ympärillä. Chris joutuu jatkuvasti valkoisen joukon tuijoteltavaksi kuin eksoottinen villieläin, ja puhuteltavaksi aina mustan väestön edustajana, ei vain yksittäisenä ihmisenä. Valkoisessa katsojassa tämän keksiminen saattaa aiheuttaa empaattisen reaktion: entä, jos minulle kävisi noin koko ajan? Ei-valkoiselle katsojalle tilanteet saattavat näyttäytyä jokapäiväisinä tapahtumina. Toiseuttamisesta ja yksilöllisen identiteetin sivuuttamisesta tai kieltämisestä on tullut arkista.

Identiteetin uhkaaminen ja määrittely ulkopuolelta nousee yhdeksi Get Outin keskeisimmistä aiheista. Vaikka kukaan ei suhtaudu Chrisiin vihamielisesti, reaktioista on havaittavissa pettymys, kun stereotyyppiset käsitykset mustista eivät vastaakaan todellisuutta tai niihin ei saada suoraa vahvistusta. Säännöllisin väliajoin elokuvassa törmätään uuteen stereotypiaan Yhdysvaltojen mustasta väestöstä, joihin valkoisten hahmojen – ja varmasti monien katsojien – tiedot perustuvat: kiinnostus urheiluun, fyysisyys, seksuaalisuus, aggressiivisuus ja niin edelleen. Yksikään näistä ominaisuuksista ei juuri näy Chrisin teoissa tai persoonassa, mutta ne liitetään häneen silti valkoisten hahmojen mielissä. Chris ja Rosen veli Jeremy käyvät keskustelun, jossa Jeremy pohtii Chrisin potentiaalia menestyä vapaaottelijana. Ensin viattoman kuuloinen, joskin ennakkokäsityksiä esiin nostava keskustelu, joka kuitenkin tuntuu sisältävän hiljaisen viestin: muista, millainen sinun kuuluisi olla. Sinä olet luonnostaan aggressiivinen, minä osoitan sinulle täydellisen paikan.

Myöhemmin oman identiteetin määrittely uhataan kieltää Chrisiltä kokonaan, kun tiivis viimeinen kolmannes pääsee käyntiin. Kontrolli sekä identiteetistä että ruumiista pyritään siirtämään valkoisten hahmojen käsiin – kirjaimellisesti. Elokuvan voidaan helposti nähdä kommentoivan yhteiskunnan valtarakenteita. Dominoiva kansanryhmä – tässä tapauksessa valkoiset amerikkalaiset – määrittelee normit ja myös sen, miten vähemmistöjen tulee esiintyä ja käyttäytyä. Armitagen perheen psykiatriäidin esittelemä sunken place kuvastaa, miten mustan vähemmistön ääni pyritään vaimentamaan, ja samaan symbolikategoriaan liukuu myös aikaisin elokuvassa nähtävä peura: joku muu pyrkii ottamaan vallan Chrisistä ja hänet sysätään avuttomaksi sivustaseuraajaksi.

Orjat ja brutaalit poliisit

Kun keskustellaan mustien ja valkoisten amerikkalaisten välisistä jännitteistä, väistämättä oman historiallisen mausteensa tuo mukanaan orjuus. Näin ollen ei ole yllätys, että myös Get Out tuo sen esiin. Referenssejä on havaittavissa läpi elokuvan, teekupin kilistelystä hopealusikalla bingoksi naamioituun, erittäin huolestuttavan näköiseen huutokauppaan. Joidenkin ylle heitetään jopa lampunvarjostin: perheen isä tiedostaa, kuinka stereotyyppiseltä ja epäilyttävältä näyttää, kun suuren talon omistavan valkoisen perheen palvelusväki koostuu ainoastaan kummallisesti käyttäytyvistä mustista. Juonen kannalta aiemmin mainitun huutokaupan lisäksi tärkeäksi seikaksi nousee puuvilla: kuten orjien, myös Chrisin on nypittävä puuvillaa pysytelläkseen hengissä – joskin toisenlaisessa kontekstissa. Ehkä mielenkiintoisin orjuusviittaus on luettavissa rivien välistä, kun lähestytään elokuvan kliimaksia ja Armitagen perheen salaisuudet alkavat selvitä. Valkoinen mieli pyrkii ottamaan kontrollin mustasta ruumiista ja työntämään sen omistajan tahdon sivuun. Ehkä pohjimmiltaan orjuudessa oli kyse juuri siitä. Get Out soveltaa konseptia kauhuelokuvaan ja liioittelu sekä kirjaimellistaminen saavat melkein koomiset mittasuhteet, mutta ajatuksen karmivuus puskee silti onnistuneesti läpi.

Orjuutta hieman nykyaikaisempi, usein otsikoihin ja sosiaalisen median feedeille nouseva huolenaihe on mustiin kohdistuva poliisiväkivalta. Viime vuosina on etenkin sosiaalisessa mediassa noussut esiin useita tapauksia, joissa afroamerikkalainen mies on ammuttu kuoliaaksi poliisin toimesta. Selittävä tekijä, miksi nämä tilanteet nykyisin nousevat esille, on kännykkäkameroiden olemassaolo: monista tilanteista on saatavilla videomateriaalia. Myös Get Out viittaa tähän: Chris on ammatiltaan valokuvaaja ja käsittelee kameraa läpi elokuvan, mutta etenkin puhelimen kamera paljastaa jotain huolestuttavaa.

Läpi elokuvan tarkastellaan mustien amerikkalaisten erittäin herkkää suhdetta poliisiin sekä poliisi-instituution rakenteellista rasismia. Hyvin tämä käy ilmi alun kohtauksessa, jossa Rose ja Chris soittavat poliisin paikalle ajettuaan vahingossa peuran yli. Vaikka Rose ajoi, poliisi vaatii nähtäväkseen Chrisin papereita. Väestöryhmien erilaista suhdetta lainvalvojiin alleviivaavat myös hahmojen reaktiot. Chris, joka on nähtävästi kokenut samankaltaisen tilanteen ennenkin, ja on näin ollen tottunut toiseuttamiseen, pyrkii hoitamaan tilanteen nopeasti ja olemaan ärsyttämättä poliisia. Rose, joka ei ole vastaavaa kokenut, väittää vastaan suivaantuneena ja puolustaa poikaystäväänsä. Hyvin paljon mustien amerikkalaisten suhteesta poliisiin kertoo myös se, että elokuvan ehkä pelottavin kohtaus sisältää poliisiauton saapumisen.

Get Out tuo viestinsä esiin vahvasti, onnistuen samalla viihdyttämään. Yhteiskunnalliset teemat ja referenssit nousevat vuoroin jännityksen, kauhun ja komedian kautta, usein jopa hyvin suoraan, mutta saarnaamatta. Vajaat kaksi tuntia kestävä elokuva ei tunnu myöskään liian pitkältä. Todennäköisesti Get Out avautuu eritaustaisille ihmisille hieman eri tavoilla, mutta etenkin valkoiselle katsojalle kyseessä on hyvin silmiä avaava kokemus.

Vihapuhe tulee ottaa vakavasti

Kirjoitus on toteutettu osana Turun yliopiston Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia. Kurssilla kulttuurihistorian aineopintovaiheen opiskelijat harjoittelevat tieteellistä ja populaaria kirjoittamista sekä tiedeviestintää. Julkaisemme blogissamme opiskelijoiden kirjoituksia, jotka he ovat kirjoittaneet hankkeemme teemoihin liittyen.

Kirjoittaja: Miska Karhu

Viha, valta, seksuaalinen häirintä ja vihapuhe ovat olleet viime aikoina julkisen keskustelun ytimessä. Jokaisella on niihin mielipide, ja suurin osa tuntee jonkun, joka on kokenut vihapuhetta. Myös termien määritelmistä on kiistaa.

Kaksi alan tutkijaa, Tuija Saresma ja Saara Särmä, pohtivat erilaisia näkökulmia vihapuheeseen ja sen motiiveihin. Saresma on nykykulttuurin tutkimuksen dosentti Jyväskylän yliopistossa. Hän on tutkinut toiseuttamista internetissä sekä maahanmuutto- ja naisvastaisia internetfoorumeja. Särmä on yhteiskuntatieteiden tohtori, tutkija ja feministisen ajatushautomo Hatun perustaja. Heidän lisäksi haastattelin vihapuheen kokijaa, Maisa Virtasta, joka on 21-vuotias nuori aikuinen.

Vihapuheella on erilaisia tyyppejä, joita myös tutkijat sivuavat puheissaan. Trollaaminen tapahtuu vain huvin vuoksi, eikä sillä välttämättä ole erillistä syytä, kun taas doksaaminen eli ihmisten yhteystietojen ja muiden henkilökohtaisten asioiden levittäminen on jo paljon aggressiivisempaa. Särmä käyttää mieluummin vihaposti-termiä, koska hänen mukaansa nykyisessä julkisessa keskustelussa on tahallaan haluttu sekoittaa eri termejä, esimerkiksi kritiikkiä ja vihapuhetta, jotta niiden käsittely olisi haastavaa. Vihaposti on löyhempi käsite. Myös Saresman mielestä vihaposti-termi on hyvä, koska uhkauksilla on aina vastaanottaja ja lähettäjä. Tässä postauksessa käytän sanaa vihapuhe, koska se on vakiintunut ja tunnettu termi.

Internet luo mahdollisuuksia

Jos Särmä ja Saresma lähtevät käsittelemään aihetta lähettäjän ja vastaanottajan näkökulmista, Virtasen ajatuksissa korostuu vähemmistöjen asema: hänen mielestään vihapuhe on naisiin tai vähemmistöihin kohdistuvaa uhkailua tai syrjintää. Hän itse kuuluu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin. Ensimmäisen kerran hän joutui kohtaamaan vihapuhetta blogissaan, johon hän sai tappouhkauksia ja kommentteja, jotka haukkuivat hänen ulkonäköään. Myöhemmin hän siirtyi käyttämään Twitteriä, jonka kautta sekä häntä että hänen poikaystäväänsä on haukuttu. Esimerkiksi Twitteriin perustettiin tili vain hänen haukkumistaan varten.

tämä on vihapuhettaKuva: Feministinen ajatushautomo Hattu

Sosiaalinen media onkin ollut ratkaisevassa asemassa vihapuheen kasvussa. Saresman ja Särmän mukaan vihapuhe räjähti käsiin vuonna 2010 eikä ole sen jälkeen näyttänyt hiipumisen merkkejä. Syiksi vihapuheen kasvulle tutkijat selittävät osin teknologiaa ja osin asenteiden muutosta: Facebookin ja muun sosiaalisen median käyttäjämäärät kasvoivat, ja uusi teknologia loi mahdollisuuksia myös vihapuheelle. Toisaalta asenneilmapiiri muuttui, kun populismi ja eritoten oikeistopopulismi kasvattivat suosiotaan ympäri Eurooppaa, myös Suomessa, ja vuonna 2011 koettiin se kaikkien tuntema Jytky. Saresma huomauttaa, että 2010-luvun alussa Perussuomalaisten politiikka muuttui, ja esimerkiksi maahanmuuttovastaisuus nousi heidän agendalleen aivan uudella tavalla.

Myös Virtanen vahvistaa muutokset: Hänen mielestään äärioikeisto on normalisoitunut, ja internetin vihapuheesta on tullut näkyvämpää ja yleisempää. Vielä silloin, kun hän oli peruskoulussa, koulukiusaaminen tapahtui koulun muurien sisäpuolella – nyt hän pelkää, että nykyiset lapset joutuvat kestämään kiusaamista sekä koulussa että internetissä.

Vihapuheella on kuitenkin pitkät jäljet: Särmä tuo esille naisvihamielisen kuvaston siltä ajalta, kun suffragetit nousivat puheenaiheeksi. Esikuvia voi hakea myös esimerkiksi 1930-luvun Lapuan liikkeestä ja heidän käyttämästään sanastosta. Kun nykyään monet vihapuheen kohteet saavat viestiä “kävelyttämisestä” ja “kävelylle viemisestä”, sitä voi verrata 30-luvun muiluttamiseen ja sillä uhkailuun.

Silti vihapuheesta on puhuttu erityisen paljon viimeisten parin vuoden aikana, ja tälle tutkijat löytävät monta syytä. Toisaalta julkisuuteen on noussut Me too -kampanjan kaltaisia isoja, universaaleja kampanjoita, jotka ovat nostaneet asiaa esille. Toisaalta internetin keskustelupalstojen tapa käyttää rasistista ja seksististä kieltä on normalisoitunut. Se, ettei kukaan puutu keskusteluun, on tutkijoiden mukaan selvä merkki vihapostin lähettäjille, että tämä on hyvä ja toimiva tapa toimia.

Internet luo myös tietynlaisen illuusion ryhmähengestä: Vaikka ihmiset eivät yksin uskaltaisi sanoa asioita kasvokkain, internet luo ajatuksen ryhmän tuesta, varsinkin, jos vihapuheeseen ei puututa. Muutamat vihakampanjoiden tekijät voivat jopa pyrkiä luomaan ja ylläpitämään tätä illuusiota esimerkiksi kehittämällä useita valeprofiileita, vaikka kaiken takana olisi vain muutaman ihmisen ydinporukka. Saresman mielestä nämä yksittäiset masinoijat ovat saaneet suhteettoman suuren julkisuusarvon, jolloin illuusio me vastaan ne -hengestä säilyy.

Ajatus “yksinäisistä susista” on legendaa

Vielä aiemmin kuviteltiin, että vihapuheen lähettäjät ovat yksinäisiä, syrjäytyneitä miehiä, mutta tämä ei ole Saresman mukaan täysin totta. Vaikka miehet ovat aktiivisempia lähettäjiä, hän ajattelee, ettei vihapuhetta pitäisi enää jaotella miesten ja naisten tai valkoihoisten ja tummien vihapuheeksi, koska se ei johda mihinkään. Sitä paitsi sukupuoli ei hänen mukaansa ole kaksinapainen, eikä jaottelu miesten ja naisten vihapuheeseen ota huomioon muita sukupuolia. Silti hän myöntää, että naisiin kohdistuvalla vihapuheella on erityispiirteitä: usein nainen yritetään hiljentää tai alentaa käyttämällä seksuaalista, raiskausfantasioita käyttävää sanastoa.

Myös Virtanen on huomannut saman. Vaikkei hän koe olevansa nainen, hänet oletetaan usein naiseksi. Hän kommentoi, että “vitun huora” on yksi yleisimmistä kommenteista. “Se on normaalia internet-retoriikkaa. Se on normalisoitunut, vaikka sen ei pitäisi olla ok”, hän kommentoi. Vaikka kaikki vihapuhe ei ole anonyymiä, on hän huomannut, ettei Facebookissa – jossa ihmiset ovat etupäässä omalla kuvallaan ja nimellään – ole tullut uhkauksia, kun taas täysin anonyymissä Sayat.me -palvelussa uhkauksia tuli Twitteriäkin enemmän. Virtanen pohtii, että anonyymiys luo matalamman kynnyksen lähettää negatiivista palautetta aggressiivisemmassa muodossa kuin ihminen muuten lähettäisi.

Sekä vihapuheen lähettäjiä että sen levittämisen motiiveja on vaikea selvittää, koska sosiaalisen median kanavat, kuten Facebook, eivät usein anna tutkijoille käyttöönsä materiaalia esimerkiksi yksityisviesteistä ja kommenteista. Yksittäisiä syitä vihapuheelle ei kaksikon mukaan ole, mutta he suostuvat pohtimaan muutamia syitä. Osittain vihapuheen tarkoituksena on toisen osapuolen hiljentäminen, joskus se on vain tunteenpurkaus, jolloin ei edes mietitä syitä tai seurauksia. Yhtenä motiivina voi olla valkoisen, patriarkaalisen järjestelmän ylläpitäminen, jota vihapuheen kokijat, usein naiset, rikkovat toiminnallaan. Todellisuudessa tätä järjestelmää ei Saresman mukaan ole koskaan ollut olemassakaan, mutta internet luo – kuten jo todettua – illuusion me-hengestä, siitä, että tällainen järjestelmä on ollut olemassa joskus, ja siihen kultaiseen aikaan halutaan palata.

Mitä tästä eteenpäin?

Sekä Saresmalla että Särmällä on ajatuksia siitä, mitä he haluaisivat nykyisessä tilanteessa muuttaa. Saresma toivoo, että poliitikot ottaisivat vihapuheen vakavasti eivätkä itse jakaisi tai käyttäisi rasistista kieltä. Puhuttaessa siitä, voiko vihapuhe konkretisoitua teoiksi, Saresma muistuttaa sanojen itsessään jo olevan voimakkaita aseita, joilla halutaan luoda pelon ilmapiiriä esimerkiksi maahanmuuttajia vastaan. Hän näkeekin, ettei rajaa tekojen ja sanojen välillä ole – hän ei halua, että ihmiset vähättelevät sanojen voimaa.

meitä ei vaienneta

Kuva: Feministinen ajatushautomo Hattu

Kaksikko pohtii, että rasistit ovat saaneet keksiä julkiseen keskusteluun uusia sanoja, joilla peitellään taustalla olevaa rasismia. Tällainen sana on esimerkiksi maahanmuuttokriittinen, jota näkee käytettävän julkisessa keskustelussa. Saresman mukaan tällaisista sanoista tulisi päästä eroon, koska poliitikot ovat tietynlaisia roolimalleja yleiselle keskustelulle.

Särmä huomauttaa vihapuheen voivan vaikuttaa kokonaisvaltaisesti esimerkiksi kohteen työkykyyn. Moni ei kuitenkaan uskalla sanoa mitään työnantajalleen tai työterveydenhuollolle, jolloin vihapostin lähettäjän tavoite – hiljentäminen – on onnistunut. Vihapuheen kohteen tulisikin saada lisää tukea sekä työterveyden puolelta, mutta myös sen ulkopuolelta: Särmä muistuttaa, että esimerkiksi pätkätyöläiset ja työttömät jäävät helposti tukipalveluiden ulkopuolelle, koska palveluiden kehittäminen suunnataan työterveydenhuollon piiriin.

Kaksikko on yhtä mieltä siitä, että vihapuheen käsite on ongelmallinen ja vaikea – se ei ole laissa säädetty termi – mutta samalla he haluaisivat, että yhteiskunta pystyisi puuttumaan vihapuheeseen ja rankaisemaan siitä. Särmä toteaakin, että esimerkiksi monen ihmisen harjoittamaan vihapuheeseen tai kiertokautta tehtyyn uhkaukseen tulisi voida puuttua oikeudellisin keinoin, mutta se, miten tämä käytännössä toteutuisi, jää kaksikon puheissa vielä auki.

Blogipostaus pohjautuu Vihan ja inhon internet -sarjakuvaan sekä Tiedetorstai-paneelikeskusteluun 11.4. Lost in Helsinki -ravintolassa, jossa keskustelijoina olivat Tuija Saresma ja Saara Särmä.