Kärsimyksen kirkkain kruunu – marttyyrius myöhäisantiikin uskonnollisissa ja poliittisissa kiistoissa

Maijastina Kahlos (Helsingin yliopisto)

”Maximianus vietiin heti tuomioistuimen eteen, ja prokonsulin käskystä kiduttajien petomainen joukko viipymättä piiritti hänet. Kuka voisi kuvata Kristuksen seuraajan voimaa tai häntä raastavien raakalaismaisuutta, kiduttajien iskuja tai Kristuksen seuraajan voittoa, kiduttajien hullua raivoa tai kristityn kärsivää kestävyyttä? Hirveät kiduttajat vain lisäsivät iskujensa voimaa hakaten lyijypäisillä ruoskilla. He toteuttivat tuomarin vihaa ja kilpailivat siitä, kuka heistä olisi iskuissaan väkevin.

He kiduttivat häntä aina vain kiihkeämmin, vihaisina siitä, että heidän julmuutensa oli turhaa, sillä Herra omalla voimallaan palautti ja lisäsi Maximianuksen kestävyyttä.

Hakkaamisen voima hellitti vasta, kun siirryttiin raastamaan vitsoilla. Niinpä kun hakkaaminen (contusio) oli turvottanut kehon, myöhemmät lyönnit paljastivat sijoiltaan menneet raajat. Koko keho oli niin raastettu, että ruumiinjäsenten vammat olivat yhtä haavaa. Maximianus kohtasi voittajana kaikki nämä kärsimykset kuin olisi irtaantuneena omasta kehostaan. Niinpä sota käytiin hänen kehonsa ja kidutusten välillä, jumalattomien ja uskolleen omistautuneen välillä, hengenvoimien ja piinaajien välillä, Kristuksen sotilaan ja paholaisen sotilaiden välillä, kärsivän ja tuomarin välillä. Yksi kidutettu ihminen riitti taistelemaan niin kunniakkaasti valtaisaa määrää piinaa ja vihollisia vastaan, että vihollinen ei saanut yhtäkään voittoa.”

Näissä lainauksissa on monia antiikin marttyyrikertomusten lajille ominaisia piirteitä. Vakaumuksensa takia päähenkilö joutuu roomalaisen oikeusistuimen eteen ja kidutettavaksi. Kärsimykset ja kidutus kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti. Olen tässä jättänyt osan kidutuskuvauksesta pois pitääkseni lainauksen riittävän lyhyenä, mutta tekstikohdista saa varmasti jonkin käsityksen kuvauksen konkreettisuudesta. Kidutetun ihmisen kärsimys kuvataan taisteluna, jossa hän lopulta voittaa piinaajansa. Hän osoittaa yli-inhimillistä kestävyyttä ja niin fyysisten kärsimysten yläpuolella, että hän tuntuu olevan jo kehostaan irtaantunut. Hengenvoima tulee hänen kristillisestä vakaumuksestaan: hän on Kristuksen soturi. Vastakohtana ovat paholaisen soturit, hänen kiduttajansa. Kyse on siis myös kosmisesta taistelusta. Kertomus etenee siten, että Maximianus ja hänen kohtalotoverinsa Isaac kidutusten jälkeen lopulta kuolevat. Jälkipolvet muistavat heitä uskonsa puolesta kuolleina marttyyreina.

Tässä ehkä ensimmäisenä nousee ajatus kristittyjen vainoista 200-luvun loppupuolella ja 300-luvun alussa (esimerkiksi keisari Deciuksen vaino 249–251, Valerianuksen vaino 257–258 tai Diocletianuksen ja hänen hallitsijakumppaneidensa vaino 303–311/313). Näihin vainoihin liittyen on kirjoitettu huomattava määrä marttyyrikertomuksia, suurin osa jopa vuosisatoja myöhemmin. Osa kertoo ainakin osittain historiallisista tapauksista, osa on tutkimuksessa todettu myöhemmäksi fiktioksi. Tässä kirjoituksessa en keskity niihin 200-luvun vainoihin, vaan myöhempiin konflikteihin ja kiistoihin kristittyjen ryhmien kesken.

Tämä esimerkkimme Maximianuksesta on 300-luvun puolivälistä roomalaisesta Pohjois-Afrikasta, Karthagosta: Rooman keisarit olivat tässä vaiheessa kristittyjä eli valtiovalta oli kristillinen. Miksi Maximianus kertomuksessa kärsii kristillisen uskonsa tähden? Hän on ns. donatolainen kristitty, ja hänen vainoojansa ovat ns. valtavirran eli keisarin tukeman kristinuskon edustajia. Donatolaiset muistetaan historiankirjoissa ennen kaikkea läntisen kirkon kuuluisimman kirkkoisän Augustinuksen kautta, sillä Augustinus valtavirtakirkon edustajana laati mittavan määrän kirjoituksia donatolaisia vastaan.

Kristittyjen ryhmien väliset kiistat
Antiikin aikana Rooman valtakunnassa oli monia erilaisia paikallisia, kristittyjä ryhmiä. Erot näiden välillä saattoivat olla huomattavia. Osa ryhmistä kilpaili vaikutusvallasta keskenään, useimmiten tiedämme kiistoista teologisten traktaattien ja polemiikin kautta ja kirkolliskokouksista. Kuten ihmisten kanssakäymisessä välillä, erot johtivat välillä kristittyjen välisiin väkivaltaisiin yhteenottoihin. Kun kristinuskosta vakiintui keisarien tukema uskonto, mukaan asetelmaan tuli keisarivalta. Keisarit osallistuivat välienselvittelyihin ja tavoittelivat kristittyjen yksimielisyyttä, sillä he uskoivat sen yhtenäistävän myös valtakuntaa.

Paljon puhutaan myöhäisantiikin kristittyjen opillisista erimielisyyksistä, oli kiistaa Kolminaisuuden määrittelystä, Kristuksen aseman ja luonnon määrittelystä, Neitsyt Marian asemasta Jumalan tai Kristuksen synnyttäjänä. Kaikki kiistat ja niistä kummunneet väkivaltaisuudet eivät kuitenkaan liittyneet opillisiin kiistoihin ja opillisiinkin kiistoihin kietoutui muita erimielisyyksiä. Esimerkiksi suurkaupungeissa Roomassa, Konstantinopolissa ja Aleksandriassa kristittyjen ryhmien välille syntyi toisinaan mellakoita piispanvalinnoista.

Läpi 300-luvun jatkui kiista ns. nikealaisten ja ns. areiolaisten välillä saavuttaen välillä varsin väkivaltaisetkin mittasuhteet. Molemmat termit ’nikealainen’ ja ’areiolainen’ ovat ongelmallisia, mutta käytän niitä tässä tunnistettavuuden vuoksi. Lopulta nikealainen suuntaus vakiintui valtavirraksi ja areiolainen suuntaus tuomittiin harhaoppiseksi, mutta 300-luvun kuluessa ei ollut mitenkään itsestäänselvää, mikä suuntaus voittaisi. Valtasuhteet vaihtelivat. Keisareista esimerkiksi Constantius II kannatti ei-nikealaista (’areiolaista’) tulkintaa. Kun nikealaiset ja ei-nikealaiset ottivat yhteen vuonna 356 Aleksandriassa, Constantius lähetti kolme legioonaa Aleksandriaan tukemaan ei-nikealaisten puolta. Kun väkivaltaisuuksissa tuli kuolonuhreja, nousi kysymys myös marttyyriudesta. Olivatko mellakoissa kuolleet uskonsa puolesta kuolleita marttyyreita? Aleksandrian nikealainen piispa Athanasios julisti mellakoissa kuolleet nikealaiset marttyyreiksi, mutta monet muut kristityt kirjoittajat eivät hyväksyneet tätä.

Siitä, kuka ansaitsi marttyyrin arvon, käytiin paljon keskustelua: ei siis ollut itsestäänselvää, että väkivaltaisessa yhteenotossa väkivaltaisesti kuollut olisi saanut marttyyrin aseman. Kaikista, jotka astuivat vapaaehtoisesti kuolemaan, ei tullut marttyyreita. Marttyyri syntyi yhteisönsä arvostuksista, marttyyrikertomuksen kertojien tai kirjoittajien käsissä, kun hänen kuolemansa nähtiin yhteisön näkökulmasta arvokkaana, kunniakkaana ja merkityksellisenä. Kirkon johtajat suhtautuivat varauksella tahalliseen kuoleman etsintään eivätkä automaattisesti suoneet marttyyrin arvoa kaikille.

Samalla alueella saattoi olla useita kilpailevia kristillisiä kirkkoinstituutioita ja näillä omat piispansa. Keisarit ja paikalliset käskynhaltijat myös yrittivät rauhoittaa paikallisia selkkauksia karkottamalla kiusallisiksi käyneitä piispoja ja muita kirkonmiehiä. Tunnemme antiikin lähteistä monia karkotettuja kirkonmiehiä eri suuntauksista, ei-nikealaista kristinuskoa tukeneet keisarit karkottivat nikealaisia, nikealaista kristinuskoa tukeneet keisarit puolestaan karkottivat ei-nikealaisia. Esimerkiksi nikealaista tulkintaa kiihkeästi puolustanut Aleksandrian piispa Athanasios karkotettiin kaikkiaan viisi kertaa Aleksandriasta, mutta hän palasi Aleksandriaan aina suhdanteiden muututtua.

Edellä mainittu keisari Constantius II esiintyy nikealaisten kristittyjen kirjoituksissa pahimpana mahdollisena vainoojana. Häntä verrataan raamatullisiin pahiksiin kuten Kainiin, Sauliin ja Pontius Pilatukseen ja kristittyjä vainonneisiin Rooman keisareihin kuten Neroon ja Deciukseen ja vieläpä roomalaisten perivihollisiin persialaisiin. Esimerkiksi Poitiers’n piispa Hilarius kutsui keisaria Antikristukseksi. Hilarius kuvaa Constantiusta samaan tapaan kuin aikaisemmat kristityt kirjoittajat olivat kuvanneet kristittyjä vainonneita pakanakeisareita:

”Sinä taistelet Jumalaa vastaan, sinä raivoat kirkkoa vastaan, vainoat pyhiä, vihaat Kristuksesta julistavia, sinä tuhoat uskonnon, olet hirmuhallitsija, et vain ihmisiä koskevissa vaan myös jumalallisissa asioissa.”

Hilariuksen mukaan keisari Constantius oli samanlainen kuin pakanavainoojat:

”Sinä teeskentelet olevasi kristitty, vaikka ole oikeastaan Kristuksen uusi vihollinen”.

Näissä kristittyjen keskinäisissä konflikteissa aikaisemmista vainoista ja marttyyrikuvastosta tuli merkittävä poleeminen keino kilpailevaa ryhmää vastaan. Mitä tahansa yhteenottoja oli, vastapuoli voitiin kuvata vainoojana ja oma puoli vainottuna. Roomalaiset kristityt keisarit, tukivat he mitä tahansa ryhmää ja kääntyivät toista ryhmää vastaan, olivat vainoojia tämän toisen ryhmän kuvastossa. Riski tulla leimatuksi vainoojaksi oli sen verran hankala asia, että keisarit ja käskynhaltijat yrittivät välttää tätä. Samoin monissa välienselvittelyissä ja väkivaltaisten mellakoiden kovaotteisissa kurinpalautuksissa vallanpitäjät yrittivät välttää viimeiseen saakka tekemästä marttyyreita.

Augustinus ja donatolaiset
Palaan vielä donatolaisiin. Donatolaiskysymys syntyi Diocletianuksen vainon jälkiselvittelyissä Pohjois-Afrikan kristillisissä yhteisöissä. Diocletianuksen vainon aikaan jotkut kristityt, jopa papit ja piispat, olivat taipuneet painostuksen alla, uhranneet roomalaisille jumalille ja jopa luovuttaneet uskonnollisia kirjoituksiaan ja rituaalisia esineitään roomalaisille viranomaisille. Vainojen jälkeen kristityt yhteisöissään kiistelivät siitä, pitäisikö nämä lapsi, uskonlujuudestaan hetkeksi luopuneet, ottaa takaisin uskovien yhteisöön. Tiukan linjan kristityt eivät halunneet ottaa ’pettureita’ takaisin ilman uutta kastetta; vähemmän tiukkaa linjaa vetäneet olivat valmiita ottamaan katuvat takaisin ilman uutta kastetta. Tästä seurasi se, että Pohjois-Afrikan kristilliset jakaantuivat 300-luvun alkupuolella kahteen suuntaukseen. Roomalainen valtiovalta eli nyt kristinuskoa tukeneet keisarit asettuivat vähemmän tiukkaa linjaa vetäneen suuntauksen puolelle.

Perinteisesti puhutaan ’katolisista’ ja ’donatolaisista’. Näiden nimitysten antaminen oli ja on edelleen vallankäyttöä. Pohjois-Afrikan kristittyjen tiukan linjan tunnetuin johtohahmo oli Karthagon piispa Donatus, jonka mukaan vastustajat ryhtyivät kutsumaan heitä donatolaisiksi. Nimitys on siis vastustajien ulkoapäin antama nimitys. Itse donatolaiset kutsuivat itseään katolisiksi kristityiksi – kuten myös vastapuoli. Näin siis 300- ja 400-luvuilla Pohjois-Afrikassa oli kaksi kilpailevaa kirkkoa, joista molemmat kutsuivat itseään katoliseksi kirkoksi. Donatolaiset puolestaan kutsuivat valtavirran kristittyjä caeciliaaneiksi (Caeciliani) näiden johtajan Caecilianuksen mukaan tai pettureiksi (traditores).

Donatolaisuus oli paikallinen roomalaisen Pohjois-Afrikan suuntaus. Useimpien tutkijoiden arvioiden mukaan donatolaiset olivat Pohjois-Afrikassa enemmistö. Caeciliaanikristityillä oli keisareiden ja roomalaisen valtiovallan tuki puolellaan. Lähteistä, jotka ovat voittopuolisesti voittajien eli keisarillisen hallinnon ja valtavirtakirkoksi muotoutuneen kirkon laatimia, saamme hajatietoja siitä, että donatolaisia yritettiin laittaa kuriin, esimerkiksi kieltämällä toiminta ja konfiskoimalla kirkkoja, aika ajoin väkivaltaisestikin, ja että he tekivät vastarintaa. Esimerkiksi Maximianuksen ja Isaacin marttyyrikertomus, josta esittelin alussa otteita, sijoittuu yhteen tällaiseen vaiheeseen, vuosien 346–348 toimiin, joissa roomalainen valtiovalta ja keisareiden tukema valtakirkko painostivat donatolaisia. On vaikea arvioida, kuinka paljon näissä vainoissa tuli kuolonuhreja. Donatolaisille se oli suuri vaino. Kuten näimme Maximianuksen ja Isaacin tapauksesta, marttyyrikertomuksissa toisinnettiin aikaisempien vainojen tyyliä, kuvastoa ja henkeä. Donatolaisten kirjoituksista, kuten myös tästä martyyyrikertomuksesta, kuvastuu suuri inho roomalaista valtiovaltaa kohtaan: keisari, hänen edustajansa ja kilpaileva caeciliaanien kirkko olivat paholaisen kätyreitä.

Kun Augustinus, joka on läntisen kirkon tunnetuimpia teologeja, tuli Hippoon caeciliaanikristittyjen piispaksi, oli hänen suuntauksensa melkoisesti alakynnessä. Hippon piispana Augustinus kävi lukuisia teologisia debatteja ja arvovaltataisteluita donatolaisia vastaan ja sai viranomaisten vahvan tuen. Augustinus moitti donatolaisia näiden väkivaltaisuudesta, laittomuudesta ja silmittömästä halusta marttyyriuteen. Hänen mukaansa donatolaiset hyökätessään ei-kristillisiä temppeleitä vastaan ja tuhotessaan näitä toimivat laittomasti, ilman sopivan auktoriteetin valtuutusta; jos joku heistä sai surmansa jossakin tällaisessa hyökkäyksessä, ei hän ollut saavuttanut todellista marttyyriutta. Donatolaiset olivat tällöin vääränlaisia marttyyreita. Heidän kärsimyksensä oli vääränlaista ja vääristä syistä. Augustinus painotti tottelevaisuutta, erityisesti teoksessaan De oboedientia (Tottelevaisuudesta), jossa hän korosti, että pääasia marttyyriudessa ei ollut kärsiminen itsessään, vaan kärsimisen perusteet:

“… murhaajat kärsivät vainoa, mutta eivät he ole marttyyreita; avionrikkojat kärsivät rangaistuksen, mutta eivät he ole marttyyreita. Sinä donatolainen teet marttyyreistasi suuren numeron: sinä julistat mitä kaikkea he kärsivät. Minäpä kysyn, miksi he kärsivät. Sinä ylistät heidän saamiaan rangastuksia, minäpä tutkin niiden perusteita. Minä tutkin perusteita, kyllä, niiden perään minä kyselen. Kerro minulle, miksi hän kärsii, hän, jonka kärsimyksestä sinä leuhkit. Oikeamielisyyden puolesta? Opi tämä: oikeamielisyys itsessään on marttyyrien peruste. Rangaistus ei kruunaa marttyyreita, vaan peruste.

Väkivaltainen kulttuuri
Roomalaisella oikeudenkäytöllä tai yleensäkin esimodernilla oikeudenkäytöllä on ikävä maine. Yleensä se yhdistetään julmiin rangaistuksiin ja kidutukseen, ja jossain määrin tämä on totta, mutta ei ole koko totuus. On kuitenkin syytä todeta, että roomalaisessa oikeudenkäytössä esimerkiksi orjien ja myöhemmin myös vapaasyntyisten kiduttaminen kuulusteluissa oli rutiininomainen toimenpide oikeustapauksissa, joissa rikosta pidettiin erityisen vakavana. Kidutus oli olennainen osa roomalaista oikeusjärjestelmää ja myöhäisantiikissa niin maallisten kuin kirkollisten oikeusistuinten arkea.

Tähän varsin väkivaltaiseen kulttuurimaastoon, jossa oli sekä valtion lainmukaista väkivaltaa että erilaisten ryhmien välistä laitonta väkivaltaa, sijoittuvat myös marttyyrikertomukset. Marttyyriuden ja vainon diskurssi myöhäisantiikissa oli symbolinen kieli, jonka avulla kirjoittajat käsittelivät väkivallan käytön olemassaoloa, joko sitä tuomiten tai sen hyväksyen ja sitä oikeuttaen. Esimerkiksi osana Maximianuksen ja Isaacin marttyyrikertomusta on Isaacin vankeudessa näkemä uni, jossa hän hyökkää itsensä keisarin kimppuun ja runtelee tämän. Tällaisella kuvauksella vastaväkivallasta keisarin loukkaamatonta majesteettia vastaan on täytynyt olla voimauttava vaikutus yhteisössä, joka itse oli juuri keisarillisten viranomaisten kurittama. Marttyyrikertomuksilla oli varmasti yhteisöä ja sen identiteettiä lujittava vaikutus.

On lähestulkoon mahdotonta arvioida, miten mittavaa keisarillisen hallinnon toiminta donatolaista kirkkoa vastaan oli 300-luvun kuluessa. Joidenkin arvioiden mukaan se ei olisi ollut mittavaa – yksinkertaisesti siksi, että Pohjois-Afrikan kristilliset yhteisöt olivat enemmistöltään donatolaisia. Kristittyjen keisareiden hallinto ja valtakirkon piispat, esimerkiksi Augustinus, olivat myös tietoisia siitä, ettei kannattanut antaa donatolaisten hankkia marttyyreita. Marttyyrius oli sen verran vaikuttava tapa vahvistaa yhteisöä ja mahtava poleeminen ase vastapuolta vastaan, ettei keisareilla eikä valtakirkolla ollut varaa antaa donatolaisten käyttää tällaista asetta hyväkseen.

Augustinus kävi väsymätöntä kampanjaa donatolaisia vastaan keisarillinen valtiovalta liittolaisenaan. Mikä oli lopputulos? Emme oikeastaan tiedä. Caeciliaanikristittyjen lähteet, jotka ovat lähinnä ainoita meille asti säilyneitä lähteitä, julistavat toisinaan voittoa, mutta tämä voitto ei ole aivan kiistaton. Tutkimuksessa kiistellään donatolaisten kohtalosta edelleen. Keisarillisella hallinnolla oli 430-luvulla jo muita huolia roomalaisen Pohjois-Afrikan suhteen, sillä vandaalit ottivat Pohjois-Afrikan haltuunsa. Donatolaiset katoavat lähteistämme, mutta se ei tarkoita sitä, että he olisivat hävinneet sosiaalisesta todellisuudesta.

Kirjoitus perustuu esitelmään, jonka Kahlos piti hankkeen maaliskuisessa Uhrin identiteetti -työpajassa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s