Vihapuhe tulee ottaa vakavasti

Kirjoitus on toteutettu osana Turun yliopiston Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia. Kurssilla kulttuurihistorian aineopintovaiheen opiskelijat harjoittelevat tieteellistä ja populaaria kirjoittamista sekä tiedeviestintää. Julkaisemme blogissamme opiskelijoiden kirjoituksia, jotka he ovat kirjoittaneet hankkeemme teemoihin liittyen.

Kirjoittaja: Miska Karhu

Viha, valta, seksuaalinen häirintä ja vihapuhe ovat olleet viime aikoina julkisen keskustelun ytimessä. Jokaisella on niihin mielipide, ja suurin osa tuntee jonkun, joka on kokenut vihapuhetta. Myös termien määritelmistä on kiistaa.

Kaksi alan tutkijaa, Tuija Saresma ja Saara Särmä, pohtivat erilaisia näkökulmia vihapuheeseen ja sen motiiveihin. Saresma on nykykulttuurin tutkimuksen dosentti Jyväskylän yliopistossa. Hän on tutkinut toiseuttamista internetissä sekä maahanmuutto- ja naisvastaisia internetfoorumeja. Särmä on yhteiskuntatieteiden tohtori, tutkija ja feministisen ajatushautomo Hatun perustaja. Heidän lisäksi haastattelin vihapuheen kokijaa, Maisa Virtasta, joka on 21-vuotias nuori aikuinen.

Vihapuheella on erilaisia tyyppejä, joita myös tutkijat sivuavat puheissaan. Trollaaminen tapahtuu vain huvin vuoksi, eikä sillä välttämättä ole erillistä syytä, kun taas doksaaminen eli ihmisten yhteystietojen ja muiden henkilökohtaisten asioiden levittäminen on jo paljon aggressiivisempaa. Särmä käyttää mieluummin vihaposti-termiä, koska hänen mukaansa nykyisessä julkisessa keskustelussa on tahallaan haluttu sekoittaa eri termejä, esimerkiksi kritiikkiä ja vihapuhetta, jotta niiden käsittely olisi haastavaa. Vihaposti on löyhempi käsite. Myös Saresman mielestä vihaposti-termi on hyvä, koska uhkauksilla on aina vastaanottaja ja lähettäjä. Tässä postauksessa käytän sanaa vihapuhe, koska se on vakiintunut ja tunnettu termi.

Internet luo mahdollisuuksia

Jos Särmä ja Saresma lähtevät käsittelemään aihetta lähettäjän ja vastaanottajan näkökulmista, Virtasen ajatuksissa korostuu vähemmistöjen asema: hänen mielestään vihapuhe on naisiin tai vähemmistöihin kohdistuvaa uhkailua tai syrjintää. Hän itse kuuluu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin. Ensimmäisen kerran hän joutui kohtaamaan vihapuhetta blogissaan, johon hän sai tappouhkauksia ja kommentteja, jotka haukkuivat hänen ulkonäköään. Myöhemmin hän siirtyi käyttämään Twitteriä, jonka kautta sekä häntä että hänen poikaystäväänsä on haukuttu. Esimerkiksi Twitteriin perustettiin tili vain hänen haukkumistaan varten.

tämä on vihapuhettaKuva: Feministinen ajatushautomo Hattu

Sosiaalinen media onkin ollut ratkaisevassa asemassa vihapuheen kasvussa. Saresman ja Särmän mukaan vihapuhe räjähti käsiin vuonna 2010 eikä ole sen jälkeen näyttänyt hiipumisen merkkejä. Syiksi vihapuheen kasvulle tutkijat selittävät osin teknologiaa ja osin asenteiden muutosta: Facebookin ja muun sosiaalisen median käyttäjämäärät kasvoivat, ja uusi teknologia loi mahdollisuuksia myös vihapuheelle. Toisaalta asenneilmapiiri muuttui, kun populismi ja eritoten oikeistopopulismi kasvattivat suosiotaan ympäri Eurooppaa, myös Suomessa, ja vuonna 2011 koettiin se kaikkien tuntema Jytky. Saresma huomauttaa, että 2010-luvun alussa Perussuomalaisten politiikka muuttui, ja esimerkiksi maahanmuuttovastaisuus nousi heidän agendalleen aivan uudella tavalla.

Myös Virtanen vahvistaa muutokset: Hänen mielestään äärioikeisto on normalisoitunut, ja internetin vihapuheesta on tullut näkyvämpää ja yleisempää. Vielä silloin, kun hän oli peruskoulussa, koulukiusaaminen tapahtui koulun muurien sisäpuolella – nyt hän pelkää, että nykyiset lapset joutuvat kestämään kiusaamista sekä koulussa että internetissä.

Vihapuheella on kuitenkin pitkät jäljet: Särmä tuo esille naisvihamielisen kuvaston siltä ajalta, kun suffragetit nousivat puheenaiheeksi. Esikuvia voi hakea myös esimerkiksi 1930-luvun Lapuan liikkeestä ja heidän käyttämästään sanastosta. Kun nykyään monet vihapuheen kohteet saavat viestiä “kävelyttämisestä” ja “kävelylle viemisestä”, sitä voi verrata 30-luvun muiluttamiseen ja sillä uhkailuun.

Silti vihapuheesta on puhuttu erityisen paljon viimeisten parin vuoden aikana, ja tälle tutkijat löytävät monta syytä. Toisaalta julkisuuteen on noussut Me too -kampanjan kaltaisia isoja, universaaleja kampanjoita, jotka ovat nostaneet asiaa esille. Toisaalta internetin keskustelupalstojen tapa käyttää rasistista ja seksististä kieltä on normalisoitunut. Se, ettei kukaan puutu keskusteluun, on tutkijoiden mukaan selvä merkki vihapostin lähettäjille, että tämä on hyvä ja toimiva tapa toimia.

Internet luo myös tietynlaisen illuusion ryhmähengestä: Vaikka ihmiset eivät yksin uskaltaisi sanoa asioita kasvokkain, internet luo ajatuksen ryhmän tuesta, varsinkin, jos vihapuheeseen ei puututa. Muutamat vihakampanjoiden tekijät voivat jopa pyrkiä luomaan ja ylläpitämään tätä illuusiota esimerkiksi kehittämällä useita valeprofiileita, vaikka kaiken takana olisi vain muutaman ihmisen ydinporukka. Saresman mielestä nämä yksittäiset masinoijat ovat saaneet suhteettoman suuren julkisuusarvon, jolloin illuusio me vastaan ne -hengestä säilyy.

Ajatus “yksinäisistä susista” on legendaa

Vielä aiemmin kuviteltiin, että vihapuheen lähettäjät ovat yksinäisiä, syrjäytyneitä miehiä, mutta tämä ei ole Saresman mukaan täysin totta. Vaikka miehet ovat aktiivisempia lähettäjiä, hän ajattelee, ettei vihapuhetta pitäisi enää jaotella miesten ja naisten tai valkoihoisten ja tummien vihapuheeksi, koska se ei johda mihinkään. Sitä paitsi sukupuoli ei hänen mukaansa ole kaksinapainen, eikä jaottelu miesten ja naisten vihapuheeseen ota huomioon muita sukupuolia. Silti hän myöntää, että naisiin kohdistuvalla vihapuheella on erityispiirteitä: usein nainen yritetään hiljentää tai alentaa käyttämällä seksuaalista, raiskausfantasioita käyttävää sanastoa.

Myös Virtanen on huomannut saman. Vaikkei hän koe olevansa nainen, hänet oletetaan usein naiseksi. Hän kommentoi, että “vitun huora” on yksi yleisimmistä kommenteista. “Se on normaalia internet-retoriikkaa. Se on normalisoitunut, vaikka sen ei pitäisi olla ok”, hän kommentoi. Vaikka kaikki vihapuhe ei ole anonyymiä, on hän huomannut, ettei Facebookissa – jossa ihmiset ovat etupäässä omalla kuvallaan ja nimellään – ole tullut uhkauksia, kun taas täysin anonyymissä Sayat.me -palvelussa uhkauksia tuli Twitteriäkin enemmän. Virtanen pohtii, että anonyymiys luo matalamman kynnyksen lähettää negatiivista palautetta aggressiivisemmassa muodossa kuin ihminen muuten lähettäisi.

Sekä vihapuheen lähettäjiä että sen levittämisen motiiveja on vaikea selvittää, koska sosiaalisen median kanavat, kuten Facebook, eivät usein anna tutkijoille käyttöönsä materiaalia esimerkiksi yksityisviesteistä ja kommenteista. Yksittäisiä syitä vihapuheelle ei kaksikon mukaan ole, mutta he suostuvat pohtimaan muutamia syitä. Osittain vihapuheen tarkoituksena on toisen osapuolen hiljentäminen, joskus se on vain tunteenpurkaus, jolloin ei edes mietitä syitä tai seurauksia. Yhtenä motiivina voi olla valkoisen, patriarkaalisen järjestelmän ylläpitäminen, jota vihapuheen kokijat, usein naiset, rikkovat toiminnallaan. Todellisuudessa tätä järjestelmää ei Saresman mukaan ole koskaan ollut olemassakaan, mutta internet luo – kuten jo todettua – illuusion me-hengestä, siitä, että tällainen järjestelmä on ollut olemassa joskus, ja siihen kultaiseen aikaan halutaan palata.

Mitä tästä eteenpäin?

Sekä Saresmalla että Särmällä on ajatuksia siitä, mitä he haluaisivat nykyisessä tilanteessa muuttaa. Saresma toivoo, että poliitikot ottaisivat vihapuheen vakavasti eivätkä itse jakaisi tai käyttäisi rasistista kieltä. Puhuttaessa siitä, voiko vihapuhe konkretisoitua teoiksi, Saresma muistuttaa sanojen itsessään jo olevan voimakkaita aseita, joilla halutaan luoda pelon ilmapiiriä esimerkiksi maahanmuuttajia vastaan. Hän näkeekin, ettei rajaa tekojen ja sanojen välillä ole – hän ei halua, että ihmiset vähättelevät sanojen voimaa.

meitä ei vaienneta

Kuva: Feministinen ajatushautomo Hattu

Kaksikko pohtii, että rasistit ovat saaneet keksiä julkiseen keskusteluun uusia sanoja, joilla peitellään taustalla olevaa rasismia. Tällainen sana on esimerkiksi maahanmuuttokriittinen, jota näkee käytettävän julkisessa keskustelussa. Saresman mukaan tällaisista sanoista tulisi päästä eroon, koska poliitikot ovat tietynlaisia roolimalleja yleiselle keskustelulle.

Särmä huomauttaa vihapuheen voivan vaikuttaa kokonaisvaltaisesti esimerkiksi kohteen työkykyyn. Moni ei kuitenkaan uskalla sanoa mitään työnantajalleen tai työterveydenhuollolle, jolloin vihapostin lähettäjän tavoite – hiljentäminen – on onnistunut. Vihapuheen kohteen tulisikin saada lisää tukea sekä työterveyden puolelta, mutta myös sen ulkopuolelta: Särmä muistuttaa, että esimerkiksi pätkätyöläiset ja työttömät jäävät helposti tukipalveluiden ulkopuolelle, koska palveluiden kehittäminen suunnataan työterveydenhuollon piiriin.

Kaksikko on yhtä mieltä siitä, että vihapuheen käsite on ongelmallinen ja vaikea – se ei ole laissa säädetty termi – mutta samalla he haluaisivat, että yhteiskunta pystyisi puuttumaan vihapuheeseen ja rankaisemaan siitä. Särmä toteaakin, että esimerkiksi monen ihmisen harjoittamaan vihapuheeseen tai kiertokautta tehtyyn uhkaukseen tulisi voida puuttua oikeudellisin keinoin, mutta se, miten tämä käytännössä toteutuisi, jää kaksikon puheissa vielä auki.

Blogipostaus pohjautuu Vihan ja inhon internet -sarjakuvaan sekä Tiedetorstai-paneelikeskusteluun 11.4. Lost in Helsinki -ravintolassa, jossa keskustelijoina olivat Tuija Saresma ja Saara Särmä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s