Uhrin identiteetti -työpajan herättämiä ajatuksia

Teksti: Saara Kilponen

Turun yliopiston Argumenta-hanke ”Vihan pitkät jäljet” järjesti Helsingissä 22.–23.3.2018 kaksipäiväisen työpajan, jossa pohdittiin uhrin asemaa ja määrittelyä nykypäivän kärjistävässä keskustelukulttuurissa. Lisäksi työpajassa keskusteltiin muun muassa uhriutumisen käytöstä argumentoinnissa sekä erilaisista vainon kokemuksista niin historiassa kuin nykypäivänä. Osallistuin työpajaan avustajana, ja opiskelijana on aina antoisaa päästä seuraamaan eri alojen tutkijoiden sekä muiden yhteiskunnallisten toimijoiden esityksiä sekä ryhmätyöskentelyä. Käsittelen tässä blogi-tekstissä työpajan herättämiä ajatuksia liittyen Australian alkuperäisväestöön yleensä sekä erityisesti suhteessa omaan valmisteilla olevaan pro gradu -tutkielmaani, jossa tutkin länsimaalaisuutta ja rasismia Australian alkuperäisväestön suojelukeskustelussa 1800-luvun puolivälissä.

BaltzarMuun muassa Ruskeat tytöt -mediassa työskentelevän toimittaja Carmen Baltzarin pitämä alustus aloitti työpajan ensimmäisen päivän, joka pidettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tiloissa. Kuva: Liisa Lalu.

Torstain, työpajan ensimmäisen päivän, aloitti vähemmistöjen representaatioihin, identiteetteihin sekä valtarakenteisiin mediassa ja taiteessa keskittyvä elokuvantekijä ja journalisti Carmen Baltzar otsikkonaan ”White supremacy, victim rhetoric and the wider climate of public speech”. Esityksessään Baltzar vertasi yhteiskunnassa vallitsevaa vihapuhetta jäävuoreen ja painotti erityisesti pinnanalaisten virtausten tutkimuksen sekä tutkijoiden oman position tarkastelun ja sen esille tuomisen tärkeyttä. Baltzar toi esille erilaisia uhrin käsitteeseen liittyviä narratiiveja, joissa esimerkiksi muut kuin valkoiset kuvataan pääsääntöisesti kulttuuriensa uhreina ja valkoiset heidän pelastajinaan. Toisessa uhri-narratiivissa valkoiset uhriutuvat itse: monet valkoiset näkevät vihapuheen monesti sananvapauden käyttämisenä ja siten vihapuheeseen kohdistettu kritiikki näyttäytyy näille henkilöille usein sensuurina ja heidän oikeuksiensa tallomisena.

KahlosHistorioitsija, antiikintutkija, dosentti Maijastina Kahlos (Helsingin yliopisto) piti työpajan toisen alustuksen otsikolla ”Kärsimyksen kirkkain kruunu – marttyyrius myöhäisantiikin uskonnollisissa ja poliittisissa kiistoissa”. Kuva: Liisa Lalu.

Kahlos3Hankkeen johtaja, professori Marjo Kaartinen (keskellä) ohjasi alustuksen jälkeen käytyä keskustelua. Kuva: Liisa Lalu.

Torstaina kuultiin myös historioitsija, antiikintutkija, dosentti Maijastina Kahloksen, kieltentutkija, tutkijatohtori Lotta Lehden sekä historioitsija, dosentti Oula Silvennoisen esitykset, joissa käsiteltiin marttyyriutta myöhäisantiikin uskonnollisissa ja poliittisissa kiistoissa, uhriuden retoriikkaa sosiaalisessa mediassa sekä populismin kieltä ja modernin fasismin mobilisaatiotekniikoita. Ryhmätyöskentelyssä esitysten lomassa käytiin vilkasta keskustelua muun muassa käsitteiden uhri, uhriutuminen ja uhriuttaminen määrittelystä sekä #metoo-kampanjan myötä samalla viikolla esille nousseesta Aku Louhimieheen liittyvästä kohusta.

LehtiTurun yliopiston kieli- ja käännöstieteiden laitoksen tutkijatohtori Lotta Lehti puhui alustuksessaan uhriutumisen retoriikasta sosiaalisen median alustoilla. Lehden tutkimusalaa on digitaalinen viestintä retoriikan ja diskurssintutkimuksen näkökulmista. Kuva: Karoliina Sjö.

Baltzarin esille tuomalla pelastaja–uhriutuja-asemoinnilla on paikkansa myös Australian alkuperäisväestön suojelukeskustelussa 1800-luvun puolivälissä, jossa Euroopasta tulleiden valkoisten uudisraivaajien tuli pelastaa Australian alkuperäisväestö, suojella alkuperäisväestöä sen omalta kulttuurilta ja kouluttaa heidät osaksi ”sivistynyttä”, eurooppalaista yhteiskuntaa. Suojelukeskustelun osana pohdittiin myös Australian alkuperäisväestön asemaa suhteessa uuteen emämaahan: olivatko he tai tulisiko heistä tehdä emämaan kansalaisia, jotka omaisivat samat oikeudet kuin uudisraivaajat? Samalla keskustelua herätti myös maanomistus: uudisraivaajat pitivät Australian maa-alueita pitkälti omistamattomina ja siten he kokivat, että heillä oli oikeus valloittaa maa-alueita itselleen. Uudisraivaajat kokivat Australian alkuperäisväestön suojelua ajaneiden filantrooppien ajatukset alkuperäisväestön oikeuksista maa-alueisiin ja yleisestikin omien oikeuksiensa polkemisena. Nimittämällä filantrooppeja aikalaislehdissä valehyväntekijöiksi alkuperäisväestön suojelua vastustaneet uudisraivaajat pyrkivät kyseenalaistamaan filantrooppien tavoitteet ja tekemään heidän suunnitelmansa naurunalaisiksi. Samanlainen asetelma on ehkä nähtävissä myös tämän päivän populismissa, jota käsiteltiin Silvennoisen esityksessä. Väheksyessään perinteisen median uutisointitapaa ja nimeämällä sen valemediaksi, pyrkivät tämän päivän populistit vähentämään median arvovaltaa.

Silvennoinen3Historioitsija, dosentti Oula Silvennoinen (Helsingin yliopisto) piti ensimmäisen päivän viimeisen alustuksen, jossa hän kysyi, mitä on populismi, mitä on fasismi, ja onko niillä joitain tekemistä keskenään. Lisäksi Silvennoinen pohti esityksessään muun muassa sitä, millaista retoriikkaa esimerkiksi erilaiset fasistiset liikkeet käyttävät, ja miten ulkopuolinen voi tunnistaa keskustelussa liikkuvien teemojen alkuperän. Kuva: Karoliina Sjö.

Työpajan toisen päivän aloitti oikeushammaslääkäri, professori Helena Rannan keynote-luento otsikolla ”Voiko ja pitääkö antaa anteeksi?”. Luennossaan Ranta käsitteli anteeksiantoa ja sen haasteellisuutta oman työnsä pohjalta eri konfliktialueilla sekä sotarikosoikeuden tehtävissä. Hän pohti muun muassa sitä, voiko kidutuksen uhriksi joutunut henkilö ylipäätänsä antaa kiduttajilleen anteeksi. Hän puntaroi myös anteeksiannon ja poliittisen johdon anteeksipyynnön suhdetta puhuessaan Perun alkuperäisväestön pakkosterilisaatioista 1990-luvun lopulla.

RantaOikeushammaslääkäri, professori Helena Ranta (Helsingin yliopisto) luennoi anteeksiantamisen tematiikasta Päivälehden museon auditoriossa. Ranta on työskennellyt monella eri konfliktialueella uhrien tunnistamisen ja sotarikosoikeuden tehtävien parissa. Kuva: Liisa Lalu.

Luentoa seuranneessa keskustelussa tuotiin esille, että Saksassa tehdyn kyselytutkimuksen mukaan ainoastaan hyvin pieni osa saksalaisista identifioituu Saksan kansallissosialismin pahantekijöiden jälkeläisiksi ja siten suurin osa saksalaisista kokee olevansa kansallissosialismin uhreja. Toisen uhriuttaminen on vallankäyttöä. Tämä tuli useasti esille työpajan eri osioissa samoin kuin perjantain toisessa esityksessä, jossa osallistujat pääsivät pohtimaan käsitteisiin uhri, uhriutuminen ja uhriuttaminen yleisemmin liitettyä kieltä ja kuvastoa sanomalehti- ja aikakausilehtimateriaalien pohjalta. Kyseisen osuuden, joka käsitti kokeellisen ja osallistavan työpajan, ohjasi poliittiseen ja seksuaaliseen väkivaltaan, sukupuoleen sekä konfliktien ja sotatraumojen tutkimukseen keskittyneen tutkija ja taiteilija Nena Močnik.

MocnikTutkijatohtori Nena Močnik (Turun yliopisto) ohjasi toisena päivänä kokeellisen työpajan, jossa osallistujat pääsivät pohtimaan käsitteisiin uhri, uhriutuminen ja uhriuttaminen yleisemmin liitettyä kieltä ja kuvastoa sanomalehti- ja aikakausilehtimateriaalien pohjalta. Kuva: Karoliina Sjö.

Uhriuttamisen kautta uhrille voidaan luoda ja antaa identiteetti, joka voi vallata ihmisen kokonaan. Tällöin uhrin on haastavaa nähdä itsensä aktiivisena toimijana, jonka koko olemusta ja toimintaa ei määrittele ainoastaan usein passiivisena pidetty uhri-identiteetti. Tämä voi pahimmillaan ylläpitää uhrin traumaa ja vaikeuttaa siitä toipumista. Työpajan päätti perjantai-iltapäivällä paneelikeskustelu, jossa koottiin työpajan keskeisiä tuloksia.

Päivälehden museoTyöpajan toinen päivä pidettiin Päivälehden museossa. Kuva: Liisa Lalu.

Myös perjantain esitykset ja puheenvuorot herättivät Australian alkuperäisväestöön liittyviä ajatuksia. Australiassa alkuperäisväestöä ei käsittääkseni ole pakkosterilisoitu, mutta se pyrittiin assimiloimaan valkoiseen valtaväestöön systemaattisesti 1900-luvun vaihteesta 1960-luvulle asti muun muassa erottamalla alkuperäisväestön lapsia perheistään huostaanotoilla ja sijoittamalla heidät lasten- ja koulukoteihin, joissa heidät pakotettiin luopumaan omasta identiteetistään. Assimilaatio valkoisten määrittämillä ehdoilla oli valkoisten asettama näennäinen edellytys australialaisen yhteiskunnan jäsenyydelle, sillä valkoisen kulttuurin ja kielen omaksuminen ei todellisuudessa poistanut valkoisen yhteiskunnan ennakkoluuloja ja väärinkäytöksiä alkuperäisväestöä kohtaan.

Systemaattisten huostaanottojen uhreiksi joutui useasti saman suvun edustajia useassa sukupolvessa ja siten trauma välittyi sukupolvelta toiselle (engl. Stolen Generations). Australian hallitus teetti tutkimuksen varastettujen sukupolvien kokemuksista 1990-luvun puolivälissä. Tulosten pohjalta julkaistiin Bringing Them Home -raportti (1997), jonka mukaan lasten erottaminen perheistään rikkoi perusihmisoikeuksia. Australian valtio esitti anteeksipyyntönsä tapahtuneesta helmikuussa 2008 silloisen pääministerinsä Kevin Ruddin välityksellä. Anteeksipyyntö sai ristiriitaisen vastaanoton: osa uudisraivaajien jälkeläisistä koki anteeksipyynnön tarpeettomana ja kielsi edelleen varastettujen sukupolvien olemassaolon. Australiassa väärinkäytöksistä alkuperäisväestöä kohtaan vaiettiin pitkään aina 1980-luvulle asti, mikä omalta osaltaan on mahdollistanut sen, että Euroopasta tulleiden uudisraivaajien jälkeläiset eivät myöskään identifioidu väärinkäytösten tekijöiden jälkeläisiksi ja kokevat olevansa syyllistämisen uhreja. Virallinen anteeksipyyntö ja alkuperäisväestön historian kirjoittaminen ovat omalta osaltaan edesauttaneet alkuperäisväestöä toipumaan väärinkäytösten aiheuttamasta traumasta, mutta alkuperäisväestön ja valtaväestön suhde on edelleen haasteellinen.

Päivälehden museo2Kuva Päivälehden museosta: Liisa Lalu.

Työpajan alussa Baltzar peräänkuulutti pinnanalaisten rakenteiden näkyväksi tekemistä: kyseenalaistamaton yksilön sisäinen puhe luo pohjaa ennakkoluuloille ja sitä kautta yhteiskunnassa vallitsevalle vihapuheelle. Teoksessaan ”Austracism” (2003) australialaistaiteilija Vernon Ah Kee tarkastelee yhteisön ulkopuolelle sulkemista sekä rodullisia jännitteitä kielen avulla. Teoksen nimi on sanaleikki ostrakismista (engl. ostracism) ja se koostuu lauseista, kuten:

”En ole rasisti… mutta en ymmärrä, miksei alkuperäisväestö ei osaa edes huolehtia taloistaan kunnolla… En ole rasisti… mutta alkuperäisväestö ei tehnyt mailla mitään ennen saapumistamme… En ole rasisti… mutta he eivät edes käyttäneet vaatteita ennen tuloamme… En ole rasisti… mutta et voi väittää, etteikö hallitus huolehtisi heistä… En ole rasisti… mutta minun veroillani maksetaan heidän ruokansa… En ole rasisti… mutta entä me valkoiset?… ”

Teoksen esille tuomissa ajatuksissa näkyy ajatusten historialliset kytkökset ja se, miten käsitteet uhri, uhriuttuminen ja uhriuttaminen ovat niissä läsnä. Nostamalla esiin Australian valtaväestön sisäisiä narratiiveja Ah Kee pakottaa katsojansa kohtaamaan oman sisäisen narratiivinsa rodusta, tasa-arvosta ja identiteetistä ja siten pinnanalaisista virtauksista tulee näkyviä.

Kaksipäiväisen työpajan aikana tuli ilmi se, ettei uhriuteen liittyvät käsitteet sekä niiden hyödyntäminen argumentoinnissa ja vainon kokemuksissa ole yksiselitteisiä. Työpajan osallistujien aktiivisuus sekä esitykset korostivat omalta osaltaan tarvetta yleiselle yhteiskunnalliselle keskustelulle sekä vastaavanlaisille monitieteellisille keskustelun avauksille, jotta pinnanalaisten rakenteiden näkyväksi tekeminen ei jäisi vihapuheelle ominaisten vaientamispyrkimysten alle.

Kirjoittaja Saara Kilponen on Turun yliopiston kulttuurihistorian maisterivaiheen opiskelija, joka tutkii pro gradu -työssään länsimaalaisuutta ja rasismia Australian alkuperäisväestön suojelukeskustelussa 1800-luvun puolivälissä. Kirjoittajan kiinnostuksen kohteisiin kuuluvat muun muassa tasa-arvoon, toiseuteen ja yhteiskunnallisiin marginaaleihin liittyvät kysymykset.

 

Lähteet:

AH KEE, Vernon: Austracism, 2003. https://cs.nga.gov.au/Detail-LRG.cfm?IRN=129593&View=LRG. Lainattu 3.4.2018.

Bringing Them Home Report. Report of the National Inquiry into the Separation of Aboriginal and Torres Strait Islander Children from Their Families. The Human Rights and Equal Opportunity Commission, Commonwealth of Australia, 1997. https://bth.humanrights.gov.au/the-report/bringing-them-home-report. Lainattu 3.4.2018.

‘Sorry’ apology to Stolen Generations. https://www.creativespirits.info/aboriginalculture/politics/sorry-apology-to-stolen-generations. Lainattu 3.4.2018.

The Stolen Generations. https://www.australianstogether.org.au/discover/australian-history/stolen-generations. Lainattu 3.4.2018.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s