Uhrin asemasta ja kielestä

Hanna Salmi
Mari-Liisa Varila

Uhrin asema määrittyy mediassa usein kielen kautta. Kielen avulla voidaan ilmaista, kuka teki mitä ja kenelle. Sama tapahtuma voidaan uutisoida monin eri tavoin: ”Jalankulkija jäi auton alle”; ”Auto töytäisi jalankulkijaa”, tai ”Autoilija ajoi jalankulkijan yli”. Näissä vaihtoehtoisissa otsikoissa toimijan rooli vaihtuu. Se, miten otsikko rakentuu, voi vaikuttaa myös lukijan mielipiteeseen siitä, kuka on syyllinen ja kuka on uhri. Kielellä on taipumus pelkistää monimutkainen todellisuus yksinkertaisiksi vastakohtapareiksi: uhri – rikollinen, sankari – konna, toimija – toiminnan kohde.

Uhriuteen liitetään usein viattomuus: uhriksi joudutaan ilman omaa syytä, ja uhri on toisten toiminnan passiivinen kohde. Uhrista voidaan kuitenkin myös tehdä syyllinen: Oliko ryöstetyn lompakko liian näkyvästi esillä? Liikkuiko hän väärässä kaupunginosassa? Oliko hän kenties juovuksissa? Uhrin uskottavuutta voidaan näin horjuttaa kyseenalaistamalla hänen ”syyttömyytensä”, vaikka syyllisyys ja väärän teon kohteeksi joutuminen eivät sinänsä sulje toisiaan pois millään tavalla. Esimerkiksi keskiajan juutalaisvastaisessa retoriikassa korostettiin juutalaisten syyllisyyttä Kristuksen ristinkuolemaan, koska syyllisyydellä voitiin perustella heidän syrjimistään. Tällaisia kielellisiä keinoja voidaan käyttää myös poliittisen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen välineenä. Kielen avulla voidaan korostaa tai hämärtää sitä, kuka on vastuussa hyvästä tai huonosta päätöksestä – kuka on sankari ja kuka on syyllinen.

Uhrin positioon asettuminen on strategiana tuttu jo vanhoilta ajoilta. Pukemalla ylleen marttyyrin viitan voi vaikkapa torjua itseen kohdistuvia syytöksiä: minuahan tässä on kohdeltu kaikista epäoikeudenmukaisimmin! Uhrin asemalla voi myös hankkia tiettyä statusta ja huomiota, jos sillä saadaan ulkopuoliset auttajat huolehtimaan uhrista. Omaa paremmuuttaan voi korostaa myös omaksumalla pelastajan roolin. Esimerkiksi poliitikko voi retorisesti asettaa tietyn ryhmän uhrin asemaan ja esiintyä sitten tämän ryhmän sankarina. Joku toinen poliittinen toimija on ”hylännyt kansan” tai ”unohtanut nuorison”, ja poliitikko lupaa auttaa ja puolustaa näitä aiempien hallitusten ’uhreja’. Kolonialistisen kauden ajatus ’valkoisen miehen taakasta’ on esimerkki käsityksestä, jossa valloittaja asemoi itsensä pelastajan rooliin.

Toisaalta sekä historiasta että nykymaailmasta löytyy ryhmiä, joille aito vaino on todellisuutta. Varsinkin pitkittyneissä konflikteissa esiintyy ns. kilpailevia uhriuksia (competitive victimhood), jossa molemmat osapuolet jossain määrin perustellustikin katsovat kärsineensä konfliktissa toinen toistaan enemmän. Tällaisia tilanteita voidaan löytää esim. Palestiinasta ja Pohjois-Irlannista. Uhrin kokemus voi olla niin rankka, että uhriudesta tulee osa yksilöllistä tai kollektiivista identiteettiä. Onko mahdollista tehdä eroa uhrin ja uhriutujan välillä?

***

Vihan pitkät jäljet -hanke järjestää maaliskuussa 22.– 23.3.2018 työpajan, jonka teema on uhrin identiteetti. Työpajassa keskustellaan uhriutumisen käytöstä argumentoinnissa sekä vainon kokemuksista niin historiassa kuin nykypäivänä. Työpajan kaikille avoimen keynote-luennon pitää professori Helena Ranta, joka pohtii luennossaan anteeksiantamisen tematiikkaa. Työpajan keskeiset tulokset käydään läpi avoimessa paneelikeskustelussa tapahtuman päätteeksi.

Työpajan ohjelma

Ilmoittaudu työpajan avoimiin osuuksiin 21.3. mennessä tästä.

 

Kirjoittajat ovat tutkijoita ja Argumenta-hankkeen työryhmän jäseniä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s