Vihan jäljillä 1930-luvun Kaliforniassa

Yhdysvaltain suuria tasankoja 1930-luvulla riepotelleet pölymyrskyt ja kuivuus saattoivat ahdinkoon sadoistaan riippuvaiset maanviljelijät. Hiekan peittämät lohduttomat autiot maisemat ja näivettyneiden ihmisten kärsimys ovat piirtyneet ihmisten mieliin ikonisiksi kuviksi amerikkalaisesta menneisyydestä ja muistumaksi ankarasta talouslamasta, joka johti ennennäkemättömän suureen maansisäiseen muuttoliikkeeseen. Pakolaisvirta suuntasi paremman elämän ja toimeentulon toivossa kohti Kalifornian runsassatoisia hedelmä- ja puuvillaviljelmiä. Vastaanotto lännessä oli kuitenkin useimmiten torjuva ja jopa vihamielinen, ja okieiksi nimitellyt tulokkaat tehtiin varsin nopeasti tietoisiksi siitä, että he eivät olleet tervetulleita.

Tarkastelen tämän kirjoituksen liitteenä olevassa artikkelissani Yhdysvaltojen suurilta tasangoilta muuttaneiden siirtotyöläisiin kohdistuvaa syrjintää 1930-luvun Kaliforniassa. Käsittelen kysymyksiä stereotypioista, ennakkoluulojen synnystä ja syrjivien näkemysten konkretisoitumisesta teoiksi kahden kaunokirjallisen aikalaisteoksen, John Steinbeckin Vihan hedelmien (Grapes of Wrath, 1939) sekä Sanora Babbin romaanin Whose Names Are Unknown (2004) kautta. Vihan hedelmät on toki paljon luettu ja tutkittu teos, mutta koska Babbin teos näki päivänvalon vasta viime vuosikymmenellä, näitä kahta teosta on kiinnostavaa lukea rinnakkain muun muassa julkaisupolitiikan kannalta.  Sysäys aihevalintaan tuli kuitenkin alun perin Yle Teemalla joitakin vuosia sitten esitetystä amerikkalaisen dokumentaristin Ken Burnsin ohjaamasta neliosaisesta dokumenttisarjasta USA:n 1930-luvun pölymyrskyt (The Dust Bowl, 2012), joka antoi äänen tutkijoiden lisäksi myös pölymyrkyt ja laman omakohtaisesti kokeneille aikalaisille. Oman kiinnostukseni keskiöön nousivat jo tuolloin haastateltujen ikäihmisten lapsuusmuistoja värittäneet kokemukset syrjityksi ja vihatuksi tulemisesta.

Ihmisten osallisuutta pölymyrskyjen syntyyn ja talouslamaan on tutkittu paljonkin, mutta artikkelissani haluan pohtia ennen kaikkea sitä, miten katastrofin keskellä toimittiin. Nähtiinkö pakolaiset arvokkaina, auttamisen arvoisina ihmisinä vai haluttiinko heidät sulkea ulkopuolelle? Miten heidän ihmisyytensä määrittyi stereotypioiden kautta? Entä millä tavoin 1930-luvun pakolaiskysymys suhteutui amerikkalaiseen individualismiin ja eetokseen, jossa jokaisen tuli olla oman onnensa seppä? Kalifornian 1930-luvun siirtotyöläiset pakenivat sekä lamaa että ympäristökatastrofia, mikä johti väistämättä kiistoihin elintilasta ja muiden asettumisesta asumaan jo toisten asuttamille alueille. Aihe herätti laajaa kansallista huomiota ennen kaikkea siksi, että ensimmäistä kertaa Yhdysvaltojen angloamerikkalainen väestö joutui sellaisen syrjinnän kohteeksi, joka aikaisemmin oli assosioitu etnisiin vähemmistöihin ja ulkomailta muuttaneisiin siirtolaisiin.

Kiinnostus 1930-luvun pölymyrskytragediaa kohtaan on tälle vuosituhannelle tultaessa nostanut uudelleen päätään, mistä kertoo muun muassa se, että Sanora Babbin vuosikymmeniä unohduksissa ollut romaanikäsikirjoitus lopulta julkaistiin. Vaikka 1930-luvun laman ja pölymyrskyjen sekä niistä seuranneen muuttoliikkeen omakohtaisten kokijoiden rivit alkava harveta, siirtolaisiin kohdistuneen syrjinnän teemat ovat jatkuvasti ajankohtaisia. Nykyään Suomessakin käytävässä pakolaiskeskustelussa syrjiviä ja ihmisarvoa alentavia ja poistavia toimenpiteitä perustellaan osin hyvinkin samanlaisin argumentein kuin Kaliforniassa kahdeksankymmentä vuotta sitten.

Suurten tasankojen Kaliforniaan muuttaneet siirtotyöläiset olivat ainakin osaksi, vaikka eivät pelkästään, oman aikansa ympäristöpakolaisia. Tärkein kysymykseni ei ole kuitenkaan se, pakenivatko ihmiset ensisijaisesti lamaa vai pölymyrskyjä. Tarkoitukseni ei myöskään sinänsä ole selvittää syitä talouslaman ja ympäristökatastrofin taustalla, vaan ennen kaikkea tarkastella sitä, miten ihmiset toimivat vaikeaan tilanteeseen jouduttuaan. Ilmastonmuutoksen aiheuttamat luonnonilmiöt ajavat ihmisiä nyt ja tulevaisuudessa yhä enemmän pois kotiseuduiltaan, mistä seuraava pakolaisuus johtaa aina kysymyksiin taloudellisten resurssien jakamisesta. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin ihmisarvosta – kenen elämä on arvokasta, millä ehdoilla ihmisellä on oikeus elää ja olla olemassa tietyssä paikassa? Kriisi haastaa olemassa olevia rakenteita, mahdollistaa muutoksen ja jopa pakottaa siihen. Usein se kuitenkin myös paljastaa yhteiskunnan haavoittuvuuden: miten yhteisön toiminta alkaa säröillä, kun ihmiset olosuhteiden pakottamina joutuvat toimimaan toisin kuin aikaisemmin. Kalifornian tapahtumat osoittavat sen, miten vihalla todellakin on pitkät jäljet.

Lue kirjoitus Vihan ja ennakkoluulojen verkossa tästä.

Kirjoittaja Asta Sutinen on kulttuurihistoriasta valmistunut filosofian maisteri, joka oli syksyllä 2017 työharjoittelussa Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa ja Argumenta-hankkeessa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s